Saapuminen

Lämmin auringonpaiste tervehti minua, kun astuin Keflavikin lentokentällä pois koneesta. Kaverini ja nyt myös kämppikseni Rapu (haha haluan täyttää tämän blogin tämmösillä dorkilla salanimillä! Saattaa olla, että muutan asiaa myöhemmin kun en ole näin väsynyt) oli minua vastassa ja ajoimme kämpille laavakenttien ja muiden karujen maisemien läpi. Tunsin Rapu-kaverin jo aiemmin, joten kun hän kuuli harjoittelustani, hän ehdotti, että tulisin asumaan hänen kanssaan samaan kämppään, jossa on siis 4 (pientä) makuuhuonetta, joita Rapun äiti vuokraa. Sain tähän kämppään pienen kaverialennuksen, mutta vuokra tuntuu silti huikealta, koska asunnossa on kaksi kissaa, ei ole keskustaan laskettavalla alueella (ilmeisesti?) ja nyt paikan päällä olen todennut, ettei nyt ihan priimakunnossa ole (keittiön hana keikkuu uhkaavasti kun sitä yrittää kääntää). Reykjavikissä olen kuitenkin valmis maksamaan tästä omituisen kivalta vaikuttavasta kämpästä, jossa tuntuu olleen periaate "Jos siihen saadaan puulevyä, siihen LAITETAAN puulevyä." Kulttuurishokit alkoivat heti rappukäytävään päästyä iskeä päin naamaa. Paloturvallisuutta ajatellen väärinpäin aukeavan oven takaa paljastui rappukäytävä, jossa raput oli päällystetty kokolattiamatolla. Raahatessani matkalaukkuani ylimpään kerrokseen, ehdin ihmetellä kivan näköisiä sähkökaappeja, joissa oli liukuovet. Jahka pääsimme kotioven edelle, minulle selvisi, että "sähkökaapit" olivatkin asuntokohtaisia kenkäkaappeja, joihin oikeasti jätetään kengät. Minun piti pariin kertaan varmistua, ettei Rapu huijannut minua, ennen kuin suostuin jättämään omat kenkäni siihen. Siinä ehdin ihmetellä, eivätkö naapurit varasta niitä tai jotain, mutta ilmeisesti eivät, siitä blogin työstönimi "Islantilaiset ei varasta" tuleekin. Seuraavaksi ilmennyt kulttuurishokki oli se, että käytävällä olleet pyöreät metalliluukut eivät olleetkaan paloletkuille, vaan ne paljastuivat jätekuiluiksi, joihin roskapussit survotaan. Kierrätys on tylsille selkeästi!