Jumalallista kämppiselämää

Tässä postauksessa minun on tarkoitus avata hieman, millaisessa asunnossa ja keiden kanssa asun.

Asun Länsi-Reykjavikissa, talossa, jonka epäilen olevan 60-luvulta. Käytävässä on roskakuilut ja kaikkien kuuden asunnon osoite on sama, mikä on ilmeisesti suhteellisen yleistä Islannissa. Tästä johtuen pidin huolen, että minunkin nimeni saatiin postiluukkuun äkkiä, koska postimiehellä ei (tietääkseni) ole mitään mahdollisuuksia arvata, mihin kuudesta postiluukusta tunkea minun postini, jos nimi ei löydy laatikosta. Talo ei ole ulospäin huomiota herättävä, ja se on helppo ohittaa huomaamatta, koska se ei ole ihan kadun varressa. Asunnon lämmitys toimii ikkunoiden alla olevilla massiivisilla lämpöpattereilla, joihin kaikkiin on sama säätönappula. Tämä on minusta varsin harmillista, sillä minulla ja joillain kämppiksilläni on selkeästi erilaiset preferenssit sen suhteen, kuinka lämmintä pitää olla. Asunnon sisäiset ratkaisut arkkitehtuuriset ratkaisut ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin rappukäytävällä sijaitsevat kenkäkaapit. Uskon, että teemoina olivat PUU ja VALO. Olisi ollut kiva nähdä, miltä kämppä näytti, ennen kuin tänne tehtiin pieni remontti, jossa varsin suuresta olohuoneesta tehtiin vain keskisuuri lisäämällä yksi huone asuntoon. Joka tapauksessa, kämpästä löytyy puisia seiniä, valkoisia laatikoita, puisia liukuovia ja valkoisia seiniä. Pojat kutsuvat paikkaa vaatimattomasti jumalten taloksi, koska talon omistajan nimestä ja "palatsi"-sanasta saa hauskan väännöksen, jolloin tätä paikkaa voi siksi kutsua.

Kämpässä asuvat vakituisesti veljekset Rapu ja Villakuore. Olen tuntenut Rapun jo useamman vuoden, mutta Villakuoreen kanssa tapasimme ensimmäisen kerran tällä reissulla. Kolmas minua pidempiaikaisempi asukki on Talitintti, joka on kotoisin Suomen länsinaapurista. Talitintin ja minun huoneemme ovat vierekkäin ja huoneistamme tullessa on vielä yksi väliovi, jonka kiinni pistämällä muun huoneiston ääniä saa vaimennettua mukavasti (poikkeuksena minun huoneeni kanssa on vieressä oleva vessa, mutta päivähälinässä se ei häiritse). Nään Talitinttia aika harvoin, hän opiskeluiden lisäksi käy myös töissä, joten hänellä on pitkiä päiviä. Eräs ilta oveeni koputettiin, yllätyksekseni siellä ei ollut Rapu kysymässä, haluanko katsoa jotain, vaan Talitintti, joka sanoi innoissaan, että ulkona on revontulia. Koetimme metsästellä ikkunaa, josta ne olisivat näkyneet, mutta valitettavasti ne olivat talon toisella puolella ja siitä oli jo hetki, kun Tinttinen oli ne nähnyt. Sitten kävi ilmi, että Talitintti oli ajatellut, etten ole ennen nähnyt niitä, koska ne olivat olleet hänelle itselleen niin suuri ihastus, kun hän oli saapunut Islantiin. Kivasti ajateltu siis!

Rapun ja Villakuoreen huoneet ovat myös samankaltaisen välioven takana, mutta oviaukosta vielä toistaiseksi puuttuu ovi. Rapun huone on se uusi huone, joka on tehty vetämällä seinä olohuoneeseen.
Rapu opiskelee kirjallisuutta, ja ainakin vaikuttaa siltä, että hän opiskelee paljon. Hän on toistaiseksi lukenut aika paljon kirjoja, mikä ei sinänsä ole yllättävää, mutta tuntuu, että muotoilun opintojen parissa on kokonaan unohtanut, millaista elämä oli, kun oli koko ajan kokeita, joihin piti päntätä. Rapu ja Villakuore ovat pesunkestäviä paikallisia, ja toistaiseksi ainoita toistuvia kosketuksiani islantilaisiin, joten luon koko ajan alitajuntaisesti pieniä stereotypioita islantilaisista heihin perustuen. Onneksi he ovat luonteiltaan ja tavoiltaan aika erilaisia, niin niitä ei synny kovin vahvasti. Heidän aamupalansa ja ruokakulttuurinsa kyllä järkyttävät minua. Kyllä Suomessakin syödään muroja ja marmeladileipiä, mutta tuntuu, että pojat syö joka aamu muroja ja joka päivä erilaisia marmeladileipähirvityksiä. Ehkä en ole päässyt koskaan marmeladileipiin oikealla tavalla sisälle, minulle ne ovat lähinnä olleet silloin tällöin syötäviä herkkuja. Kauhein leipä, mitä olen päässyt todistamaan, on Rapun rusinaleipä, jota hän syö vielä aika usein. Hän ottaa jonkin näkkärin näköisen leivän, levittää sen päälle kerroksen voita, kerroksen maapähkinävoita ja lopuksi kruunaa leivän rusinoilla. Itse en käytä voita leivän päällä normaalisti (oma outo tapani) ja rusinat ovat minusta ilman suklaakuorrutetta aika pahoja, joten tämän rituaalin seuraaminen saa minut yökkäämään. Kyseisen leivän maistaminen on yksi haasteeni, jonka aion toteuttaa ennen Suomeen paluuta. Jos joskus Rapu luet tämän tekstin, tein tämän rakkaudella ihmetellen, en pilkatakseni syömätapojasi.

Villakuore on toimittaja eräässä lehdessä, ja hän tuntuu pieneltä johtohahmolta, joka ajattelee järkeviä käytännön asioita. Hän loi meille siivousvuorot, mikä oli helpottavaa, sillä kämppä oli aika kauheassa kunnossa kun tulin. Täällä on nimittäin kaksi kissaa, ja uskon, ettei ennen minun tuloani täällä ollut sen suuremmin siivousvuoroja, joten kämppä oli varsin mielenkiintoisessa kunnossa. Koen, että olen aika epäsiisti ihminen, joten minusta oli superhälyttävää, että täällä oli minusta liian likaista. Paikka ei ollut epäjärjestyksessä, mutta pölypalleroita oli joka nurkassa ja koko lattia tuntui vuorautuneen kissankarvoihin. Nyt tilanne on siivousvuorojen ansiosta parantunut, Villakuore siivosi viime viikonloppuna ja minä tartuin imurinvarteen tänään. Imuri oli kyllä ihan kauhea, se on varmaan samalta vuodelta kuin koko asunto. Se ei ime, enkä ole ihan varma, miten sen upea "imupää" yrittää toimia, mutta jos ei muuta, se on oikein retro. En usko, että olen koskaan edes nähnyt noin vanhaa imuria käytössä. Toivon, että kosketushäiriöisen vedenkeittimen sijaan imuri saisi uuden jatkajan. Ehdin valitettavasti pistää imurin jo kaappiin, enkä viitsi olla niin nolo, että haen sen ulos, jotta saan siitä kuvia, joten joudutte selviämään ilman. Eikä se ehkä niin spesiaali ole nyt kun miettii...

En ole kissaihminen, joten odotin mielenkiinnolla, millaista on elää kissojen kanssa. En siis inhoa kissoja, mutta ne eivät ole mitään lempieläimiänikään. Toistaiseksi on sujunut hyvin, ärsyttää lähinnä kissankarvat kaikkialla. Osaan nyt arvostaa paljon suuremmin henkilöitä, joilla on kissoja, ja joiden asunto on siistissä kunnossa. Poikakissa on paljon tyttöä uteliaampi ja se usein haluaa tunkeutua huoneeseeni sängyn alle, en tajua miksi. Olen koettanut tehdä kissoille rajat selviksi niin, että pistän ne aina ulos omasta huoneestani sen kummempia lässyttelemättä ja yleisissä tiloissa taas annan niille huomiota, jos ne tulevat luokseni. Hassua vaan, mitä eläimet saa aikaan! Nyt kun niitä on joka paikassa, minun on pakko ottaa niistä kuvia, jos ne näyttävät jotenkin hauskoilta, ja välillä menen jopa itse yrittämään silittää niitä. Ne ovat ehkä alkaneet karttaan minua hieman sen jälkeen, kun olen koettanut silittää niitä. Hups. Poikakissa on etenkin aamuisin kaikkien nukkuessa kovin seurankipeä ja se tulee usein huutamaan oveni taakse. En tiedä, vainuaako se, että olen hereillä, vai käykö se vain joka paikassa koettamassa onneaan. Kun lopulta tulen ulos huoneestani, se heittäytyy maahan selälleen ja alkaa kierimään leikkisästi. Hetken aikaa se seurailee minua ja jatkaa pikku show'taan. Tyttökissa tulee yleensä itse lähelle vain kun syö. Villakuoreella on tapana antaa muroistaan ylijäänyt maito sille (jotenkin minua epäilyttää, kuinka terveellistä kisujen on litkiä sokerimaitoa), joten muuten arka kissa uskaltautuu kokeilemaan onneaan aina kun havaitsee jonkun syövän. Sinänsä söpöä, sinänsä rasittavaa kun joutuu pitämään kahvikuppia silmällä, jottei kissa mene maistamaan sitä. Talitintti on tehnyt kanssani saman havainnon, Villakuoreen ja Rapun rakkaus kissojaan kohtaan on rajatonta ja ääretöntä. En ole varmaan kenenkään kissanomistajatuttuni nähnyt olevan niin sairaalloisen ihastunut lemmikkiinsä, kuin nämä kaksi ovat. He ovat todella hellyyttäviä kissojensa kanssa, mutta en ole varma, mikä olisi etiketin mukainen käyttäytyminen kun keskustelu muuttuu kissan rakastamiseksi täysiä.