maanantai 10. elokuuta 2015

EISTNAFLUG 2015

Eteläreitti


Lähdimme siis torstaiaamuna liikkeelle Kuutin ja Talitintin kanssa. Olimme facebookin kautta löytäneet kyytia vailla olevan festareille menijän, jonka poimimme kyytiimme Reykjavíkin rajoilta. Ajomatka Kuutin järjestämän pienen kiertotiella käväisyn ja kolmen lyhyen pysähdyksen kanssa kesti n. 10 tuntia. Yksi pysähdyksistä tapahtui Víkissä jollain huoltoaseman kahviota muistuttavalla paikalla. Paikka kuhisi matkaajia, ja päätimme ravintolassa syönnin sijaan vain ostaa jotain nopeaa natusteltavaa ja minä hyppäsin auton puikkoihin. Ajattelin tuolloin, että Vík on varmaan viimeinen etappi, jolla näemme niin paljon turisteja ja matkaajia, mutta reissun aikana sain huomata, ettei Islannissa välttämättä ole kolua tai kolkkaa, jota joku matkaaja ei olisi käynyt kääntämässä ympäri. Ainakaan ykköstien varrella.

Eipä muuten turhan paljoa ollu jäitä jäljellä!

Toinen pysähdys oli Jökulsárlón nimisen jäätikköjärven ("glacier river lagoon") luona, jossa lillui jäätävän kokoisia jäälohkareita. Kuten monessa paikassa tien varrella, joenkin yli oli pieni yhden auton mentävä silta, ja toisella puolella jokea oli turisti-info ja ilmeisesti venereissujen varaus-/lähtöpaikka. Paussi kesti vain tupakkien verran, joten villit jäätikköveneilyt jäivät vain ajatuksen tasolle. Tämäkin paikka oli täynnä matkaajia, mutta se ei onnistunut pilaamaan seesteistä jäätikkömaisemaa.


Eteläreitin ajaminen Neskaupstaðuriin oli erittäin mielenkiintoista, oli jännittävä ajaa karun maiseman jatkuessa silmänkantamattomiin, yhtäkkisten rankkasadekuurojen iskiessä aina välillä toinen toistaan suuremman vuoren ohi tai läpi. Olin kuullut, että Islannin maisemia verrataan välillä kuuhun ja olin tähän reissuun saakka kuvitellut, että olen nähnyt ne niin kutsutut kuumaisemat, mutta vasta tällä reissulla oikeasti näin ne. Olo oli absurdi.

Jossain vaiheessa huoltoasemat alkoivat loistaa poissaolollaan. Tottakai siinä vaiheessa, kun kaikille alkoi kehittyä vessahätä. Lopulta pysähdyimme jollekin hevostallihotellille käyttämään saniteettitiloja ja tämä osoittautui oikeaksi vedoksi, sillä joko totaalisesti missasimme kaikki huoltoasemat, tai niitä ei Itä-Islannista vain meinaa löytyä. Kun aloimme lähestyä määränpäätä, viimeiset pari kolme tuntia tie oli kapea vuorien rinteitä mukaileva painajainen väsyneille silmilleni, joten vaihdoimme Kuutin takaisin ajamaan. Loppuhuipennuksena ennen Neskaupstaðuriin saapumista tie lähti yllättäen nousemaan ja poikittelemaan viimeisen vuoren rinnettä ylös ja sumu oli ajoittain niin sakeaa, että näkymä lyhyilläkin osuuksilla oli huono. Matkan aikana lämmin ja aurinkoinen Reykjavík oli tosiaan jäänyt kauas ja tälläkin vuorella oli mukavasti lunta. Nousu huipentui vuoren läpi kulkevaan tunneliin, johon mahtui YKSI (1) auto kerrallaan, ja sisäänkäynnin luona oli pelkällä yhdellä liikennevalolla varustettu kyltti, jonka toiminnasta emme olleet varmoja. Kun lopulta putkahdimme jännittävän ajon päätteeksi ulos tunnelista, näimme jo määränpäämme alas viilettävän tien päässä.

Kyseinen tunneli on ainut tie Neskaupstaðuriin, sen lisäksi ainoa vaihtoehto päästä perille on vesireittejä. Kuulimme myöhemmin, että kun talvisin lunta tulee liikaa, tunneli suljetaan. En ymmärrä, kuinka kylän ihmiset  eivät tule hulluiksi, sillä kylä on jo lähtökohtaisesti kaukana kaikesta, mutta se, että ei pystyisi edes poistumaan, tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Kylä oli nimittäin pieni. En oikein voi tarpeeksi korostaa, kuinka pieni se oli. Tunnelin toisella puolella on sentään toinen pieni kyläpahanen, Eskifjörður, jonka läpi meidänkin oli tullessamme ajettava päästäksemme tunnelille.


Neskaupstaður & Eistnaflug


Telttailu tapahtui kylän laidalla, reilun vartin kävelymatkan päässä festarialueelta ja noin 20-30 minuutin kävelymatkan päässä "keskustasta". Minun, Kuutin ja Tintin jakama matala teltta pystytettiin edellispäivänä saapuneiden Naalin ja Lunnin teltan viereen. Jos minulta kysytään, heidän telttansa muistutti enemmän puutarhahuvimajaa kuin telttaa. Siellä oli pojille omat huoneet ja niiden lisäksi tilaa riitti eteisen ja hengailuhuoneen komboon, jossa välillä hengailimme ja jonne avokätisesti mahtui myös jonkin verran meidän tavaroitamme. Meidän kaikkien kolmen ollessa omassa teltassamme, tilaa oli hädin tuskin repuille, vaikka Tintti kertoi aiemmin nukkuneensa siellä neljän hengen porukalla. Kylmä ei kuitenkaan tullut, mikä on ehkä tärkeintä. Olen aiemmin ajatellut, että telttafestarointi Suomessa olisi mulle liian extremeä, mutta Neskaupstaðurissa ei minun läsnäollessani näkynyt auringosta vilahdustakaan, lämpötila oli varmaan parhaimmillaan seitsemän, ties mitä se pahimmillaan oli, joten ensi vuonna tervetuloa Suomen festarikesä!

Telttaa kasatessa olimme kaikki kolme nälkäisiä ja kärttyisiä luultua pidemmän ajomatkan jäljiltä, joten kun Naali ja Lunni tarjoutuivat kasaamaan telttamme, jotta pääsisimme nopeammin syömään, suostuimme kiitollisina. Päätimme tsekata millainen festarialueen ruokatarjonta oli, Kuutin mukaan edeltävänä vuonna hyvä ja halpa. Se jäikin sitten viimeiseksi kerraksi kun söimme festarialueella. Tiedostan kyllä, että kaikki eivät ole kasvissyöjiä, eikä maailma, etenkään Islanti, pyöri kasvissyöjien ympärillä, mutta kun ovolaktopesco-ystävällisenä henkilönä vaihtoehdot olivat kylmä pastasalaatti tai katkarapuleipä, ei se houkutellut palaamaan. Salaatti oli kyllä hyvää, mutta kovan hintaista, eikä siitä löytynyt mitään ravitsevaa ainesosaa. Katkarapuleipä taas olisi ollut hintatasoltaan hyvä, mutta ainut makuvaihtoehto lihansyöjillekin. Kuuttikaan ei ollut vakuuttunut syömästään kanasalaatista ja seuraamme liittynyt Naali sai lihasoppaansa vain pari kimpaletta, joten päätimme pärjätä omilla eväillä. Hinnat olivat menneet kovasti ylös kuulemma, mutta toisaalta festaritkin ovat kasvaneet.

Sólstafir

Päälavana toimi urheiluhalli ja off-venue tapahtumat olivat jonkinlaisessa kylätalossa(?), joka toimi viime vuonna päälavana. Päälava oli suurempi mitä odotin ja off-venue-lava pienempi, kuin olisin uskonut. Saapumispäivänämme torstaina ehdimme kunnolla nähdä oikeastaan vain Sólstafirin. Pidän heidän musiikistaan, mutta muuten en välitä bändistä sen kummemmin. Omasta mielestäni heidän musiikkivideonsa ovat hieman tekotaiteellisia tai yksinkertaisesti ei vaan minun tyylisiä, kaikesta islantipornostaan huolimatta, ja bändillä on ollut omat puolijulkiset draamansa.

Perjantaiaamuna heräsimme aikaisin lämpimästä teltastamme ja tarvoimme viileän aamun läpi paikalliseen kahvilaan, joka oli festarikartan mukaan myös ainut kahvila. Vastaantulijat olivat harvassa, muutama festarikansalainen näytti olleen hereillä koko yön, jonkin verran paikallisia lapsineen liikkui asioilla. Kahvio sen sijaan oli tupaten täynnä. Jono kassalle kiemurteli vitriinin viertä koko pienen kahvion läpi. Päästyämme istumaan kahvien ja viinereiden kanssa, tungos kävi kahta pahemmaksi ja tuntui, että tuolista piti pitää kaksin käsin kiinni, jottei sitä vietäisi.

Kahvittelun jälkeen oli aika mennä paikalliseen uimahalliin, mikä osoittautui elintärkeäksi koko festarilta selviytymiseen. Koska tuli kuitenkin vietettyä aikaa viileässä ulkona, kuumalla keikalla ihmisten keskellä ja yöt teltassa hikoillen, uimahallin puhdistava ja raikastava vaikutus oli enemmän kuin tervetullut. Uimahalli oli kaiken kaikkiaan varsin hyvä pikkukylän halliksi. Löytyi kolme eri lämmintä allasta, 50 metriä pitkä uintiallas, sauna... Olisi ollut hauska käydä vuoren toisella puolella olevan Eskifjörðurinkin uimahallissa, olen saattanut jo mainita, että Islannista monesta kylästä löytyy se oma uimahalli, mikä on minusta yksi niistä Islannin kivoista pikku jutuista. Ja vihdoin Eistnaflugin ansiosta pääsin vihdoin chillaileen samaan altaaseen julkkisten kanssa, näin hilluin nimittäin sekä Börnin laulajan että Hugleikur Dagssonin kanssa, molemmista parhaimmillani alle metrin päässä. Hupaisan oman shownsa aiheuttivat uimahallin työntekijät, jotka kulkivat altailla jakamassa ihmisille hiuspompuloita, joilla kiinnittää pitkät hiukset ylös. Hyvin ymmärrettävää, kun paikalle tulee noin kaksi kertaa kylän verran pitkätukkaisia hevareita ja monelle ainut tapa päästä suihkuun ja peseytymään on uimahalli. Kaikki festarilaiset osoittautuivat yhteistyöhaluisiksi pompula-asiassa.

BÖRN!!!!<3 ja Grísalpappalísan saksofonisti!!!

Perjantaina tuli nähtyä aina yhtä pönk Börn, jota Tintti ei ollut aiemmin nähnyt. Börn on yksi lempibändeistäni, joihin olen Islannissa tutustunut. Toinen mainitsemisen arvoinen keikka päivältä on Grísalpappalísa, jota en ollut itse aiemmin nähnyt livenä ja aika vähän kuunnellut, mutta nyt oli lavallinen täyttä energiaa ja saksofoni kruunasi bändin kokoonpanon. Illemmalla näin myös pitkään odottamani Skálmöldin

Perjantain eväät: papunakit minulle ja Tintille, valasta Kuutille sekä Skálmöld.

Perjantaina oli myös Hugelikur Dagssonin stand up- esitys off-venuella. Englanninkielisessäkään ohjelmassa ei oltu mainittu, millä kielellä esitys on, joten jouduin hieman pettymään kun se osoittautui olemaan islanniksi. Ymmärsin jonkun verran ja tajusin muutaman vitsin, mutta islanninkielenprosessointini on niin hidasta, että en pystynyt nauramaan oikeissa kohdissa ja kun vitsin tajuaa aavistuksen liian myöhään suuren ihmismassan keskellä, ei se paljoa naurata. Ja viimeisen kolmanneksen ajastaan Hugleikur käytti kakkavitseihin, jotka toimivat enemmän äänitehosteiden tekemisellä kuin nokkeluudella, joten viimeiset "vitsit" eivät jääneet epäselviksi, vaikka tuntui Kuutista ja Tintistäkin tuskallisen pitkältä.

Lauantaina heräsimme teltamme lämmöstä ropinaan ja pariin märkään länttiin teltan sisällä. Yöllä oli alkanut satamaan melko rajusti, ja telttamme oli parista kohdasta alkanut vuotamaan. Yksi kohta sattui olemaan passini yläpuolella, jonka olin vahingossa ottanut mukaan reissuun. Yksi kerrallaan otimme tavaramme ja makuupussimme ja pakenimme sateen läpi auton suojiin. Olimme olleet telttamme kanssa onnekkaita, moni teltta oli romahtanut sateen ja tuulen ansiosta, osa korkeammista teltoista kaatunut, ja kovin moni teltta ei ollut pitänyt vettä. Kun mussutimme aamupalaa autossa, tunnelma oli onnekkuudestamme huolimatta väsähtänyt ja kaikilla pyöri mielessä oma lämmin, kuiva sänky. Uimahalli kuumineen altaineen piristi kuitenkin kaikkia ja siellä lilluessamme vesisadekin harveni. Tämän jälkeen menimme paikalliseen pizzeriaan ja saimme odottaa pizzojamme kaksi epätoivoista tuntia. Ei voinut olla kuin kiitollinen, että menimme sinne, vaikkei nälkä ollutkaan kova, sillä kahden tunnin odotuksen jälkeen ahmaisimme pizzamme hetkessä.

Teltat harvenivat sateisen yön jälkeen kovalla vauhdilla.

Sateen oltua jo hetken aikaa tauolla, päätimme myös pistää teltan kasaan kun se vielä on kuiva ja nukkua viimeisen yön autossa, Kuutin volkkarin takapenkit sai alas, joten sehän on täydelllinen. Kun olimme saaneet sen suoritettua tallustimme päälavalle ja suurin osa päivästä oli jo ohi. Näimme kuitenkin Muckin, josta minulla ei ole sen erikoisempaa muistikuvaa ja Brain Policen, joka oli täynnä energiaa ja lavakarismaa. Myöhemmin näimme myös puolalaisen Behemothin, joka nousi omaksi lemppariksini festarin esiintyjistä. Musiikki ei ollut minun tyyppistäni, mutta tällä bändillä oli oikea lavashow, jota oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.


 
 Tulta ja tekoverta, dramaattisia posetuksia, pukujen vaihtoa, sarvia. Mitä muuta voi toivoa?

Myöhemmin soittanut HAM tuntui kovin tylsältä ja jäykältä Behemothin jälkeen, mutta keikka oli hyvä. He olivat viimeinen teeman mukainen esiintyjä, heidän jälkeensä FM Belfast tuli vetämään viimeisen yön bileet, joita seurasimme hetken aikaa ennen kuin vetäydyimme auton sisuksiin nukkumaan. Mikä ei sujunutkaan ihan yhtä sulavasti kuin olisimme toivoneet.

Ensinnäkin, 2/3 takapenkeistä suostui menemään alas. Toisekseen, tila oli ihan liian ahdas kolmelle, ilman klaustrofobisia kohtauksia. Lopulta teimme niin, että Tintti nukkui kuskin penkillä, joka vedettiin mahdollisimman taakse ja mahdollisimman takakenoon. Minä ja Kuutti nukuimme päät takakontissa ja jalat 2/3 alhaalla olevien penkkien päällä. Huolimatta läheisyydestämme, yö oli haastava. Mahduimme olemaan vain ja ainoastaan lusikka-asennossa, kylkeä ei voinut vaihtaa ilman, että toinenkin vaihtaisi, joten yöllä kun heräsin jomottavaan kylkeen, ei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta helpottaa oloani. Unet jäivät aika vähäisiksi, mutta eipähän tarvinut aamulla koota märkää telttaa. 


Yhteenveto

 Ajo-olosuhteet 10/10

Kun sunnuntaiaamuna lähdimme ajamaan, tarjouduin valtaamaan takapenkin itselleni ja nukuin parin tunnin unet vielä autossa. Paluumatka sujui varsin kepeästi menomatkaan verrattuna. Emme kääntyneet vääristä paikoista kertaakaan, pysähdyimme Akureyrissa subeille. Olin meidän sinne päästyämme jo sen verran väsynyt, etten jaksanut pyytää, että jalkautuisimme kunnolla ja tutkisimme paikkaa. Akureyrissa käyminen on ollut tavoitteenani koko täällä oloni ajan. Nyt olen nähnyt Akureyrin kauppakeskuksen ja siellä olevan Subwayn. Kukin vuorollamme nukuimme takapenkeillä, sillä nyt meillä ei ollut ketään ylimääräistä mukana. Matkaan kului jälleen noin kymmenisen tuntia, ja kun pääsimme Reykjavíkiin, aurinko paistoi lämpimästi ja olo oli hyvä.

Pilkahdus Akureyria.

Reissun aikana hengasimme aika paljon teltoilla Lunnin ja Naalin seurassa. He puhuivat enemmän englantia kuin aikaisemmin kohdatessamme, mutta välillä silti teki mieli purskahtaa epätoivoiseen itkuun tai mielipuoliseen nauruun, kun en vain ymmärrä tätä kieltä ja ihmisten on mitä ilmeisimmin pakko puhua sitä. Se olo osaa oikeasti olla tosi seisauttava, kun kaikki muut ryhmässä tajuavat ja heillä on mitä selkeimmin varsin hauskaa, mutta et itse vain ymmärrä. Koen, että kuitenkin jonkin verran lähenin heidän kanssaan. Harmittava takaisku oli ehkä se, että tajusin vasta aika myöhään kuinka paljon Kuutti hengaili minun ja Tintin kanssa, sen sijaan että olisi pitänyt hauskaa Lunnin ja Naalin kanssa, jotka ovat kuitenkin hänen hyviä ystäviään. En ollut edes ajatellut, että Kuutti voisi kokea velvollisuutenaan hengailla minun ja Tintin kanssa, joten kun mainitsin hänelle tästä, oli jo ehkä hieman liian myöhäistä.


Neskaupstaðurissa oli oma taianomainen tunnelmansa. Kun istuimme telttojen ulkopuolella ja sumuiset vuoret ympäröivät meidät, Reykjavík, työt, arki, Suomi, kaikki tuntui kovin etäiseltä. Ihan kuin maailmassa ei olisi ollut mitään muuta. Kuulin muuten kerran festarien aikana suomea puhuttavan. Se tapahtui vessoilla. Olin pakahtua onnesta, mutta en oikein tiennyt, miten olisi pitänyt reagoida, joten pesin vain käteni ja poistuin virne naamalla.

Pinkki pelle oli teltta-alueen ranneke.

Itse festarit oli tosi hyvin järjestetty, ainoita asioita mitä jäin oikeastaan kaipaamaan olivat paremmat ruokavaihtoehdot ja ehkä jonkinlainen festariohjelma omana lärpykkeenään olisi helpottanut. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä asioita, niin paljon kehuttavaa nimittäin löytyy! Valoshow oli päälavalla aivan uskomaton, tilaa ja lämpöä riitti, suurin osa ihmisistä osasi käyttäytyä (mihin järjestäjien on hankala vaikuttaa), pikku kylässä oli valmistauduttu hyvin, roskiksia oli koko matkan teltta-alueelta päälavalle varsin tiuhaan, kaikkien tettailijoiden piti maksaa parin tonnin majoitusmaksu, jolla kustannettiin kylän siivousta ja bajamajojen ylläpitoa, henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta.. Tätä festaria voi todellakin suositella kaikille, itse en ole mikään suuri hevimusiikin kuluttaja, mutta ihan mahtava reissu ja festari. Ja tragedisen lauantaiaamun jälkeen festarin järjestäjät päättivät, että kaikki jotka tarvivat uuden (tai kuivan) majoituspaikan, voivat tulla off-venue-ohjelman päätyttyä paikalle nukkumaan.

AINO SUOSITTELEE!

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Mielenkiintoista musiikkia






Hankala elämä

Kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Piirtäminen tuntuu hankalalta. Kaikki tuntuu hankalalta.

Ostin lentolipun elokuun lopulle ja olen ihan mielettömän maassa Suomeen palaamisesta. Ajatus tavaroiden keräämisestä ja pakkaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Toisaalta koen pientä helpotusta siitä ajatuksesta, että pääsen lopettamaan burritoraflassa. Olen ihan täynnä sitä paikkaa. Normaalisti en oikein ehdi tehdä mitään muuta kuin käydä siellä ja voipuneena vain kääriytyä Kuutin kainaloon. Koen huonoa omatuntoa siitä, etten tee mitään. Luonnoskirjan mukana kantaminen on lähinnä vitsi. Menen harvoin Reykjavíkin kämpälle, on vain niin paljon helpompaa lojua Kuutin nurkissa. Olen surullinen, ettei minulla ole tarpeeksi sosiaalista elämää Kuutin lisäksi, ja samaan aikaan vihainen, koska tiedostan, että se on täysin omaa syytäni. Näen Talitinttia silloin tällöin, välistä kokoonnumme Rapun kanssa katsomaan Steven Universea tai jotain muuta sarjaa.

Lohduttavat lupiinit

Viime viikolla sain yllättävän yhteydenoton eräältä kielikurssituttavalta, joka on jo aikoja sitten palannut kotimaahansa. Hän oli käymässä Reykjavíkissa ja pyysi minua mukaansa taidemuseoon. Taidemuseon jälkeen kiertelimme keskustassa ja nautimme jäätelöä. Kesän aikana keskusta tuntuu elävän ja muuttuvan koko ajan. Tuntuu, että viikossakin kaikki ehtii kääntyä ihan päälaelleen. Parasta kuitenkin on ollut se, että osa Laugavegurista on kesän ajaksi suljettu autoliikenteeltä. Laugavegur on alun alkujaankin kehno reittivalinta autoilijalle, ja pääkatu on aina täynnä kävelijöitä, joten lisätila jalankulkijoille on tervetullutta.

Vaan vihdoin! Vihdoin! Huomenna on lähtö Eistnaflug-festareille! Olen hyvin innoissani, ahdistunu, hermostunut ja onnellinen samaan aikaan. Tiukalle meni, mutta vihdoin viime viikolla sain vihreän valon töistäkin. Ja mikä parasta, sinne kanssani lähtee Kuutin lisäksi myös Talitintti, paikan päältä löytyvät Kuutin toverit Lunni ja Naali, joiden kanssa en ole vieläkään onnistunut luomaan syvempää suhdetta, sekä Talitintin ja minun kämppis Villakuore tyttöystävineen. Luvassa mielenkiintoinen pitkä viikonloppu, Islannin festareille ominaisesti keikat ovat sisätiloissa, mutta olemme telttamajoituksella liikkeellä. Neskaupstaðiriin on luvattu ajankohdalle +5, parhaimmillaan +7, lauantaille paljon sadetta. Ne ainoat kerrat kun olen ollut teltassa, ulkona on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, minulla on ollut mahdollisuus paeta sisätiloihin ja sateesta ei ole ollut vaaraa, joten eritoten telttailu jännittää. Luontaisena suunnittelijana olen koettanut töiden epävarmuudesta huolimatta suunnitella reissua jo kaksi viikkoa, mutta Kuutti on elänyt leppoisasti päivä kerrallaan. En tiedä voiko tästä syyttää hänen islantilaisuuttansa, vai onko vika vain yksittäisessä henkilössä, mutta olen ollut viimeiset kaksi viikkoa hermoromahduksen partaalla, koska hän tai hänen ystävänsä, joiden mielipide ja suunnitelmat ovat mitä ilmeisimmin äärimmäisen tärkeitä, eivät osaa suunnitella elämäänsä 5 minuuttia pidemmälle. Joten tässä ollaan, lähtö on huomenna, mitään ei ole pakattu valmiiksi, monestakaan asiasta ei ole varmuutta, teltta on, koska Talitintti sai sellaisen suhteillaan (ilman Talitinttia meillä ei siis vieläkään olisi telttaa, ainakaan jos se Kuutista riippuisi).



Yksi Eistnaflugin esiintyjä on HAM, johon kuuluu Óttar Proppe, jonka aluevalloituksiin kuuluu myös politiikka. Hän istuu parlamentissa Bright Future-puolueen edustajana. Aktiivinen politiikan ja musiikin edustaja on yksi Kuutin islantilaisista idoleista. eräs päivä talvella Kuutti ja minä satuimme kävelemään ristiin kyseisen herran kanssa ja tämä oli Kuutille iso juttu.

Yksi päivä kun tulin kotiin, kissat hengailivat yhdessä tuolilla varsin söpösti.

En vain halua tulla takaisin Suomeen. Kun tulen Suomeen, menetän kaiken mitä minulla on täällä, eikä minulla ole paljoa minkä luo palata Suomessa. Aloitan viime syksynä aloittamani vuosikurssin uudelleen, joten luokkakaverit vaihtuvat, toki voin nähdä vanhoja luokkakavereitani edelleen ja minulla oli paljon luokan ulkopuolisia kavereita, mutta olen nyt ollut vuoden poissa, ja hädin tuskin pitänyt yhteyttä keneenkään. Parhaat ystäväni asuvat edelleen kaukana, perheeni on edelleen kaukana. Koetan epätoivoisesti etsiä Islannista päin kämppää Suomesta.

Suunnittelen islannin kielen kurssille menoa Suomeen saavuttuani. Suunnittelen myös ruotsin kielen uudelleen opettelua, sillä islanti on tuhonnut kaiken mahdollisen ruotsin taitoni perinpohjaisesti. Tämä realisoitui Suomen reissun lopulla, kun olimme sukulaisten kanssa, jotka puhuivat vain ruotsia. En osannut vastata kuin ihmemongerruksella, joka oli sekoitus ruotsia ja islantia. Olen harmissani, etten ole oppinut islantia tämän paremmin ja olen menettänyt niin paljon ruotsin kielen taidostani.


Toisaalta on myös helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Joinain päivinä osaa vaan vituttaa niin paljon, kun kukaan ei puhu suomea, en saa itseäni ilmaistuksi englanniksi niin kuin haluaisin, työni burritoraflassa on niin vitun perseestä, että olen onnellinen päästessäni siitä eroon. Joskus meinaa mennä hermot, kun paikalliset eivät suunnittele. Ihmiset eivät tajua, että suomalaiseen luonteenlaatuun ei vaan kuulu hymyillä koko aikaa. Ihmiset eivät tajua, että kaikenlainen arkipäiväinen muumikrääsä on vaan osa elämää, ei kannanotto. Kun tulen Suomeen, Suomessa on luultavasti lämpimämpi kuin Islannissa. Vaikka täällä on ollut ihan parhaat kesäsäät! Odotin niin superpaskaa kesää, että tämä on ollut varsin positiivinen yllätys.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Buu!

Viime päivityksen jälkeen on tapahtunut paljon. Mäyrä kävi ilahduttamassa minua Islannissa, kävimme Kuutin kanssa Suomessa ja nyt olen ollut pari viikkoa takaisin Islannissa.

Kesä on toistaiseksi ollut parempi, mitä odotin. Lämpimiä päiviä on ollut useampi, ja sanoisin, että melkein jopa t-paitakelejäkin on ollut. Keväällä ilmat olivat varsin masentavia välistä ja kysyin kämppikseltäni Talitintiltä, onko Islannissa koskaan hänen oleskelunsa (n. 3 vuotta) ollut kesällä niin lämmintä, että pärjäisi t-paidalla, ja hänen vastauksensa oli varsin latistava. Harmikseni suurimman osan niin lämpimistä kuin sateisitakin päivistä olen viettänyt Smáralindin pimeissä onkaloissa burritoja pyöritellen. Koetan nyt pelata korttini oikein, jotta saan Eistnaflugin vapaaksi.

Viime viikon keskiviikkona oli Islannin itsenäisyyspäivä, päiväni kului lähinnä kommuunia siivotessa, mutta illemmalla lähdin kaupungille syömään ja nuuskimaan menoja. Aamulla katsoimme Kuutin kanssa videota paraatipaikalta parlamenttitalon edestä, missä pidettiin perinteisiä menoja, joihin kuului muun muassa pääministerin itsenäisyyspäivän puhe. Ja huh, sen näkemisen jälkeen en voi ymmärtää, kuinka Sigmundur Davíð Gunnlaugsson pystyy jatkamaan virassaan. Paikalle oli kokoontunut mielenosoittajia, jotka buuasivat ja pitivät älämölöä koko pääministerin puheen ajan. Kuuleman mukaan paikan päällä pääministerin puheesta ei saanut lähestulkoon selvää kansanjoukon protestin vuoksi. Illemmalla tihkusateisessa kaupungissa kulkiessa olo oli kuin keskustan kokoisilla festareilla, oli lavaa, jolla soitettiin musiikkia, kojuja, joissa myytiin rihkamaa, hattaraa, hodareita, sekä ennen kaikkea paljon ihmisiä liikkeellä.

Islannissa on viime aikoina ollut paljon lakkoja, mutta omassa elämässäni ne ovat näkyneet lähinnä naudanlihan puuttumisella burritolassa. Oma ammattiliittoni VR, paikallinen PAM, uhkasi lakolla, joka olisi alkanut Suomesta palattuani, mutta liitto pääsi sopimukseen ja vuoteen 2018 mennessä täyspäiväisen työläisen minimipalkka tulee olemaan 300 000 kruunua, eli n. 2 tonnia euroissa. Liitto odottaa jäsentensä äänestävän asian hyväksymisestä, käsittääkseni virallisesti sopimus solmitaan ensi kuussa. Yhtä hyvin ei käynyt lakkoon menneillä sairaanhoitajilla, jotka hallitus pakotti palaamaan töihin säätämällä lain lakkoilusta. Vastalauseena lähemmäs 50 hoitajaa erosi heti, ja tähän mennessä eronneita sairaanhoitajia on lähes 200. Islannissa sairaanhoitajille maksetaan muihin pohjoismaihin verrattuna varsin alhaista palkkaa, ja nykyinen porvarihallitus mitä ilmeisimmin mieluusti yksityistäisi terveydenhuollon.

Ja oh my god, yksi päivä MELKEIN menin syömään Glo-ravintolaan, mutta en mennyt, JA TOTTAKAI NATALIE PORTMAN ON SIELLA SILLOIN LOUNASTAMASSA.

Note to self: jos tekee mieli, mene syömään Gloiin.

torstai 30. huhtikuuta 2015

Hajanaisia aamuajatuksia

Tänä aamuna heräsin jyrinään ja miesten huutoihin seitsemän aikoihin ja kirosin ainoita keksimiäni syyllisiä, eli työmiehiä joiden tehtävänä on vaihtaa talomme ikkunat. Aikani visualisoitua, kuinka jossain vaiheessa ikkunani takaa kurkkaisi työmies valmiina poraamaan ikkunani irti ja yllättäisi minut ja nukkuvan Kuutin lojumasta juurikin ikkunan alta, nousin ja aloin päivittää nettipankkiani. Palkkaa ei vieläkään ole tippunut. Ei tässä mikään hätä sen puoleen ole, että pelkäisin, ettei palkkaa makseta, palan vain halusta päästä hieman törsäämään ja sijoittamaan sitä. Ulkoa kantautuva möly paljastui roskakuskeiksi, mutta tätä kirjoittaessani työmiehet yllättivät minut ja jouduin poistumaan huoneestani.

Muutama asia mitä pitää tehdä (tai ainakin harkita), kun saan rahaa:

- Hankkia bussikortti. Viimein. Se kirpaisee kerran, mutta jos ostan sen kolmeksi kuukaudeksi, hinta on 23.900,- (n. 165 e), mikä tarkoittaa kuukauden hinnaksi 7.967,- (n. 55 e). Kun yksittäislippu maksaa 400 kruunua, mun pitäis kulkea n. 20 kertaa bussilla kuukaudessa, jotta tää ois lipun ostamisen arvosta. Uskon, että bussilipun omistaminen motivoisi minua kulkemaan enemmän bussilla, olen pyrkinyt viime aikoina osittain rahattomuudesta johtuen olemaan Kuutin luona enemmän, koska hän asuu parin kilometrin päässä työpaikalta, joten olen kävelemällä voinut säästää bussilippuja. Tätä ehkä pitää vielä vähän harkita, mutta en usko, että bussilippu olisi huono ostos. Toisaalta, ehkä se kannattaisi ostaa Suomesta palattua, koska Suomen reissu on kuitenkin kaksi viikkoa pitkä, joten en sinä aikana tulisi bussilla kulkemaan.

- Maksaa Mäyrälle hotellihuoneesta. Majoitun Mäyrän kanssa keskustan liepeillä olevaan hotskuun, koska Mäyrä on erittäin allerginen kissoille, eikä voi näin majoittua minun luokseni.

- Jotain käsirasvaa nyt tarvis. Mulla on oikea käsi kuivunut ihan korpuksi ja se halkeilusta johtuen siinä on semmosia minihaavoja. Naama on niin kuiva, että se kuoriutuu irti. Käsi ehkä johtuu jatkuvasta pesemisestä työpaikalla, mutta naamasta en tiedä. Kuutilla on samat ongelmat, mutta koska ollaan molemmat oltu ihan p. a. niiin olemme valinneet kuivumisen vähien rahojen käytön sijaan.

- Liput Eistnaflug-festareille. Olisi niin siistiä päästä tuonne, kyseiset festarit ovat toisella puolella saarta ja ne olisivat henkilökohtaisen historiani ensimmäiset telttamajoitusfestarit. Lipun hinta on kuitenkin 15.000,- (eli satasen euroissa), joten en raaski ostaa lippua ennen kuin olen varma, että pääsen töiden puolesta. Verrattuna Suomen festareihin ei hinta ole neljältä päivältä todellakaan paha, mutta omassa rahatilanteessani se on aika iso sijoitus.

- Käydä ottamassa passikuva jossain automaatissa, jotta saisin vihdoin hankittua pankkikortin. Mummoilu, eli pankissa rahaa nostamassa käyminen, toimii Islannin kamaralla ihan jees, mutta Suomessa olisi hyvä olla pankkikortti, joka on yhteydessä tiliin, jolla on rahaa.

- Ainekset sangriamehujääpuikkoihin.

- Haaveilen tästä Marimekon Vihmu-mekosta, haluaisin ostaa sen Suomikaupalta, mutta näitä menoeriä riittää jo niin paljon, että en tiedä kuinka järkevää tämän mielihalun toteuttaminen on (tai siis tiedän: ei mitenkään päin järkevää). Oon vaan jo niin obsessoitunut tästä mekosta, että nään siitä uniakin.

- Kun saan rahaa, alan kulkea reippaammin uimassa. Pakko myöntää, että nämä ulkouimahallit ei ole aina minulle mieleisiä, ajatus uimaan lähtemisestä on kovin vaivalloinen, kun tietää, että pitää muutama metri ulkona kävellä pelkissä uikkareissa, jotta pääsee altaalle kun mieli tekee aidosti vain uida, eikä islantilaisittain lillua lämpimimmissä altaissa.

- Pitää myös muistaa äitin lähenevät synttärit. Isälle lähetin viime kuussa perinteisen islantilaisen suklaamunan ja kortin.

Kello on nyt 11, eikä rahoja ole vielä kuulunut. Taidan alkaa luovuttaa tämän kyttäyksen suhteen ja valmistautua töihin.

Kun huoneessani hiljeni, kävin hakemassa tavaroita ja huomasin, että ne vei mun ikkunan! 
Oikeanpuoleinen tuulari siis uupuu.

tiistai 28. huhtikuuta 2015

Virastoseikkailuja, osa 1

Tämä merkintä on ollut olemassa luonnoksena jo alkuvuodesta saakka, enkä tiedä koska saan tämän kaiken kirjoitettua, joten julkaisen virastoseikkailuni minisarjana.

Tapahtui joulukuun alussa:

Heti päätettyäni pidentää Islannissa oleskeluani, tiesin, että minun kannattaa hankkia islantilainen sosiaaliturvatunnus, eli kennitala. Aluksi ajattelin hakea lyhyempiaikaisen kennitalan harjoittelupaikan kautta, koska tämä kuulemani perusteella oli helppo ja nopea tapa saada kennitala. Reippaana tyttönä kuitenkin kävelin paikalliseen väestörekisterikeskukseen selvittämään, kuinka homma hoituu. Minua kehoitettiin täyttämään verkosta löytyvä hakemus työnantajan kanssa. Käytin kokonaisen illan oikean hakemuksen etsimiseen väestörekisterin nettisivuilta ja seuraavana päivänä tulostimme ja täytimme sen pomon kanssa. Sitten jälleen reippaasti marssin väestörekisterikeskukseen ja yritin antaa sen viraston käsiteltäväksi, mutta tyrmistyksekseni olimme täyttäneet väärän hakemuksen. Minua palvelleen henkilön mukaan hakemus oli sellainen, että se täytettäisiin netissä onlinena ja lähetettäisiin sähköisenä hakemuksena. Koetin selittää, etten ollut löytänyt mitään muuta hakemusta, joka olisi vastannut tarpeitani ja yritin kysyä, mistä hakemuksen löytää, mutta minua palveleva henkilö ei pystynyt muuhun kuin epävarmaan väestörekisterikeskuksen päänettisivujen osoitteen antamiseen. Turhautuneena kysyin, että jos haen suoraan pidempiaikaista (yli 6 kk) kennitalaa, saanko hakemuksen heti annettua. Tämän kuultuaan vastoin kaikkia odotuksiani minua palvelevan henkilön ilme kirkastui ja hän auttoi minua iloisesti täyttämään muuttoilmoituksen/hakemuksen. Jotenkin olin odottanut, että väestörekisterikeskuksessa työskentelevät henkilöt olisivat mahdollisesti hieman nihkeitä maahanmuuttajia kohtaan, joten iloinen suhtautuminen oli positiivinen yllätys. Virkailija lupasi, että minulle lähetetään sähköpostia kun sosiaaliturvatunnukseni on valmis Kun vihdoin sain hakemuksen menemään, oli joulukuun ensimmäinen tai toinen viikko. Olin kuullut, että pohjoismaalaisilla saattaa mennä vain pari päivää kennitalan saamiseen, mutta ennen joulua en kuullut kennitalastani mitään. Ennen joulun pyhiä soitin toimistoon ja tiedustelin kauan kennitalan saamisessa kestää ja vastaukseksi sain 4 viikkoa. Pyhien yli pyörittelin sormiani ja laskeskelin, koska neljä viikkoa on kulunut jos pyhäpäiviä ei lasketa. Kun reissu Suomeen lähestyi soitin väestörekisterikeskukseen ja kävi ilmi, että ilmeisesti hakemukseni oli hukkunut tai unohtunut jonnekkin, puhelinvirkailijalla meni n. 10 minuuttia selvittäessä missä minun hakemukseni oli. Hän lupasi, että kennitalani on valmis parin päivän kuluttua.

Kun Suomesta palauttuani sain haettua sosiaaliturvatunnuksen, oli aika mennä avaamaan pankkitili.

Viltu nachos?

Burritonpyörittäminen hallitsee elämääni tällä hetkellä lähes täyspäiväisesti. Burritoraflassa on tällä hetkellä hieman vajaa miehitys, ja olen selkeästi tehnyt vaikutuksen hyvänä työntekijänä. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on tällä hetkellä pieni rahavaje, joten olen puurtanut minkä olen jaksanut ja vähän enemmänkin. Elämä kulkee tällä hetkellä tunti kerrallaan työvuorojen ympärillä. Ensi viikon sunnuntaina ystäväni Mäyrä tulee Suomesta käymään, ja jo kolmen viikon päästä lähdemme Kuutin kanssa käymään Suomessa. Odotan molempia kovin innolla, viime aikoina olen oppinut, että kun epämielenkiintoinen työ (tarkoitan tällä lähinnä, ettei homma ole unelmaduuniani) hallitsee elämää, ei ole väliä missä maassa on. Ihan yhtä tylsää se osaa olla. Vajaamiehityksen jälkeen pitäisi kuitenkin helpottaa.

Hullua ajatella, että kolmen viikon päästä pitäisi viedä talvivarusteet pois. Koska täällä on nimittäin aika kylmä. Karua myöskin ajatella, että Suomen reissulla takaisinmuutto alkaa. En tiedä koska koulu jatkuu syksyllä, mutta siihen mennessähän olisi tosiaan tarkoitus palata Suomeen, mielellään niin että koulu ei ihan heti lentoa seuraavana päivänä alkaisi. Toisaalta odotan sitä, toisaalta en. Burritojen pyöritys on saanut minut ajoittain aika kypsäksi täällä olemisesta, koska olen aika helposti väsyvä ihminen, jolle riittää yleensä yksi asia suoritettavaksi päivälle, esimerkiksi koulu- tai työpäivä. Harrastuksia ja muita aktiviteetteja teen yleensä vapaapäivisin, jollen käytä niitä "toipumiseen". En tiedä koska minusta on tullut näin selkärangaton ja kykenemätön, ennen minulla oli harrastuksia koulupäivinäkin. Viime vuonna mmattikorkeassa päivät tosin usein venyivät reilusti opetuksen ulkopuolelle, joten aina ei aikaa ja energiaa ollut, mutta kyllä kai sitä joskus tuli jotain tehtyä. Nyt tuntuu, että vain käyn töissä ja muun ajan olen, mielellään toki Kuutin seurassa, mutta mitään sen erityisempiä tekemättä. Koitan oikeuttaa asiaa itselleni sillä, että työpäivät ovat välistä pitkiä, mutta ajoittain ne eivät kuitenkaan ole. Silti on jotenkin hankala saada aikaiseksi mitään. Kämppikseni ovat mitä parhaimpia, mutta asunto on ajoittain ihan karseassa kunnossa, joten täälläkään hengailu ei tunnu mitenkään motivoivalta. Pakko koettaa saada viimeistään Mäyrän laskeuduttua saarelle tehtyä kaikkea kivaa Islanti-höttöä, käydä katselemassa geysirejä tai jotain. En ole oikeastaan koko täällä oloni aikana tehnyt mitään turistijuttuja, pari kertaa olen museossa käynyt, mutta siinäpä se. Kun ensimmäisen kerran kävin Islannissa kävin perus Golden Circle tourin ja jotain muuta turisteilua, joten nyt mulla ei ole ollut mikään älytön hinku tehdä niitä + aikataulut eivät ole sopineet yhteen vanhempien ja kavereiden täällä käydessä, joten ne ovat jääneet. Olen koko täällä oloni ajan halunnut käydä Akureyrissä, mutta eipä ole tullut käytyä. Jonkin verran olen käynyt kaupungin ulkopuolella, mutten mitenkään älyttömän kaukana tai älyttömän kauaa. Pari tyyppiä koulustani tuli tänne vaihto-oppilaaksi ja he ovat käyneet vaikka ja missä, tehneet vaikka ja mitä. Ehkä multa uupuvat myös ne koulun kautta tutuksi tulevat tyypit, joiden avulla ja kautta pääsee paikkoihin kylään. Suomikaupalla ollessani olin paljon motivoituneempi, joten kai tämä viime aikojen väsyneisyys on osittain myös sitä, että työ ei vaan ole yhtä mielekästä/kiinnostavaa. Tykkään kyllä tästäkin työstä, mutta se ei vain ole sellainen työ, jossa haluaisin olla näin vahvasti kiinni. Suomen reissun jälkeen pidän huolen, että mulla on kunnon viikonloput ja vapaat, jotta ehdin muullekin. Nyt pitää hetki vielä jaksaa pakertaa. Voisi tehdä itselle listan, mitä kaikkea pitää tehdä ennen Suomeen paluuta.


Yksi päivä yritin tehdä spontaanisti jotain, mitä olen koko täällä oloni ajan aikonut tehdä. Yksi oli käydä tällä majakalla. No eiköhän vuorovesi ollut epäsuotuisa. En sitten käynyt majakalla.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pikku juttuja maaliskuulta

- Islannissa aikuiset ihmiset haalareissa kaupungilla on kasuaalia. Ihan siis islantilaiset, ei vain turistit.

Islannissa Movember oli maaliskuussa, "mottumars", jonka ajaksi 
busseillekin kasvoi viikset.


- Islannissa ei ole ilmaista kouluruokaa. En tiedä, miten asia on Norjassa ja Tanskassa, mutta koska sekä Suomessa että Ruotsissa on, olen pitänyt asiaa sivistyneelle pohjoismaalle itsestäänselvyytenä ja asiasta kuuleminen oli minulle yhtä iso kolaus kuin olisin kuullut, että täällä ei ole sisävessoja.

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin sateenkaaren maaliskuussa.

- Islannissa on tällä hetkellä keskustelua alkoholin myymisen vapauttamisesta ruokakauppoihin (tällä hetkellä alkoholia saa vain valtion viinakaupoista), mutta huolimatta myynnin keskittymisestä vinbuðineihin, täällä ollaan minusta paljon rennompia alkoholin kanssa Suomeen verrattuna. Esimerkiksi jokin viikko sitten kauppakeskus Smáralindissa oli spesiaali-ilta, jolloin kaupat olivat myöhempään auki, joka paikassa oli tarjouksia ja mitä ilmeisimmin suurin osa kaupoista tarjosi asiakkailleen ilmaiseksi jotain alkoholia (näin ainakin kaljaa, siideriä, viiniä, kuoharia) ja kauppakeskuksen käytävillä oli olutmerkkien ständejä, joissa tarjottiin juomia ilmaiseksi.

Tottakai Kuutin koirallakin on islantivillapaita.

- Kun kävelen töistä Kuutin luo lähempänä kello 10 illalla, lähes tulkoon poikkeuksetta jokainen vastaantulija tai edes hieman viistosti samaa reittiä sattuva henkilö toivottaa hyvää iltaa. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran, ajattelin, että henkilö luuli minua joksikin naapurikseen, koska matka on lähestulkoon pelkkää lähiötä, mutta muutaman illan jälkeen olin vakuuttunut, että kyseessä on jonkinlainen kulttuuriero.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Burritonpyörittaja

Pahoittelut hiljaisuudesta ja taman merkinnan aakkosten vajavaisuudesta. Olen nyt Kuutin luona, enka jaksa alkaa etsimaan mista saan vaihdettua nappaimistön islantilaisesta suomalaiseen.

Viime merkinnan jalkeen on tapahtunut samaan aikaan rutkasti, etta ei oikeastaan mitaan. Kun sain viime merkinnan kirjoitettua, uppouduin maanantai-illan ratoksi etsimaan töita netin avulla. Kavin lapi Living Away From Home - Working in Iceland-facebook ryhman postauksia, ja sielta löysin ilmoituksen, jossa joku ilmoitti etsivansa työntekijöita meksikolaista pikaruokaa tarjoavaan ravintolaketjuun. Pistin kyseiselle henkilölle facebook-viestin ja han pyysi minua tulemaan seuraavana paivana kaymaan paikalla. Torstaina sitten jo aloitinkin.

Elama burritonpyörittajana ei ole kovin hehkeaa, hiusverkko ja hupaisa lippa jotka kuuluvat työvarustukseeni saavat minut tuntemaan itseni hieman pöljaksi. Mutta pidan työsta, paasen harjoittelemaan islantia ja asiakkaat tulevat paikan paalle, koska heilla on tarpeita ja aikomusta ostaa ruokaa. Työ ei ole kovin hankalaa, vaikka olen lahemmas kuukauden nyt siella pyörinyt, ovat jotkin asiat viela hieman epaselvia, lahinna tietokonesysteemiin liittyen. Odotin alussa, etta inhoaisin tata työta, mutta oikeastaan se on aika leppoisaa ja aika kulkee nopeasti. Tottakai valista on kauheita ruuhkapiikkeja ja superkiireista, ja valista taas (kuten tanaan) erittain hiljaista ja tylsaa.

Burritopaikka sijaitsee Smáralind-kauppakeskuksessa, joka on Kópavogurissa, ja Kuutti asuu hieman alle parin kilometrin paassa siita, joten olen viettanyt suhteellisen paljon aikaa Kuutin luona. Olen tehnyt suomikaupallakin vuoroja, mutta koska burritojen pyörittaminen on aika lailla tayspaivaista, olen ollut aika uupunut, kun vapaa-aikaa ei ole tuntunut olevan tarpeeksi. Ja koska olen ollut aika rahatonkin (en uskalla edes ajatella, miten olisin parjannyt ilman, etta olisin saanut työpaivina ilmaisia lounaita tarjoavasta ravintolasta töita), en ole tassa kuussa tehnyt oikeastaan mitaan mainitsemisen arvoista. Maltan tuskin odottaa, etta saan keskiviikkona palkan, minusta tuntuu, etta minun on aika repaista ja tehda jotain hauskaa ja motivoivaa, silla vapaa-ajalla olen lahinna lahnaillut sisatiloissa ja elanyt seuraavaa vuoroa odottaen.

Hetkeksi tanne ennatti tulla kevatkin, mutta kuten olin aavistellut ja arvaillut, lumi tuli takaisin. Se oli yllattavan kova isku, vaikka olin ajatellut sen olevan erittain todennakoista ja mahdollista, en ollut selkeastikaan hyvaksynyt sita mielessani. Olen aika kypsa jo tahan talveen.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

That man behind you on a laptop...

Kävin jo maanantaina ravintolalla kysymässä, kuinka kokeiluni meni. Omistaja oli ihan tyytyväisen oloinen suoritukseeni ja kyseli, mitä itse pidin työstä. Valitettavasti pääsin kuitenkin vain ekstraajien listalle, eli jos joku on kipeä, voin vain toivoa, että kukaan jonka nimi on ennen minun nimeäni, ei vastaa puhelimeen. Tämä vaihtoehto ei ole minusta niin mieleinen, koska en voi laskea kuukausittaista pärjäämistä ehkä on, ehkä ei-luonteisen työn varaan. Enkä edes ehtinyt oppia kaikkea tarpeellista kahdessa päivässä mm. ravintolan käyttöjärjestelmästä, joten ensi kerralla kun menen sinne, olen taas hukassa, ja jos siellä sattuu silloin olemaan eri ihmiset töissä kuin viimeksi, se ei tule heillekään olemaan kovin mukavaa ja äh.

Takaisin työnhakuun siis, vaikka olenkin nyt siellä ekstraajat-listalla. Haluaisin osata mahdollisimman monia kieliä, niistä olisi niin paljon hyötyä. Kun palaan Suomeen, haluan mennä kielikurssille tai kahdelle. Nykyisillä islannin kielen taidoillani vaihtoehtoni töiden suhteen on kuitenkin rajattu lähinnä keskusta-alueelle, missä käy turisteja. Viime viikon aikana sain myös islannin opiskeluun motivoivia asiakaspalvelijoita koko kuukauden edestä. Jotenkin sattui, että näin lyhyeenkin aikaan sattui monta paikkaa, joissa menin tiskille englantia puhuen, mutta minulle vastailtiin islanniksi. Ymmärsin kyllä ihan hyvin, mutta eilenkin onnistuin jotenkin olemaan niin kuutamolla, että kun ostin kahvin Bíó Paradísissa ja tarjoilija kysyi, otanko sen mustana, vastasin myöntävästi, vaikka olen siitä saakk,a kun aloin kahvia juomaan juonut sen maidolla. Vieressäni seisonut Kuutti huomauttikin tästä ja hätäisesti aloinkin korjaamaan itseäni tarjoilijalle englanniksi. Silti jostain syystä rahastuksen hetken koittaessa tarjoilija ilmoitti minulle loppusumman islanniksi. Olin muka katsonut menusta, paljon kahvi maksoi, joten en kuunnellut kunnolla, mitä hän sanoi ja annoin väärän summan rahaa. Kun hän sitten joutui pyytämään 50 kruunua lisää, olisi tehyt mieli kettuilla, olisiko kannattanut käyttää sitä englantia siitä saakka, kun kävi ilmi, etten ole islantilainen.

Yleensä olen ihan iloinen, jos pääsen treenaamaan islannin kieltä, mutta välillä kun ei vaan jaksaisi (minun pitää vieläkin aika vahvasti keskittyä, mikäli haluan ymmärtää) olisi kiva, jos asiakaspalvelijat voisivat vain puhua sitä englantia. Ymmärrän, etten voi mennä mihinkään peräkylille pettymään, jos ihmiset eivät puhu englantia, mutta kuvailemassani tilanteessa olin Bío Paradísissa, joka ensinnäkin on erittäin ydinkeskustassa, Laugavegurin kanssa kaupunkia halkovalla Hverfisgatalla, ja käyntini aikana siellä oli Stockfish Festival, joka on eurooppalainen elokuvafestivaali, eli aika kansainvälinen tapahtuma. Voisi kuvitella, että tällaisen aikana, jos joku tulee puhumaan sinulle englantia, puhuisit sitä englantia takaisin. Kyseisen henkilön englannissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa silloin kun hän sitä puhui, hän ei miettinyt sanoja tai puhunut erittäin vahvalla islantilaisella aksentillakaan.

Kävimme Kuutin kanssa katsomassa Amerikassa tehdyn iranilaisen elokuvan A Girl Walks Home Alone At Night. Rapu kävi katsomassa sen viime viikolla ja suositteli sitä, ja pakko myöntää, leffa oli oikein söpö vampyyrielokuva, jonka varmasti katson joskus uudestaan. Siinä oli ajoittain pientä tekotaiteellisuutta ja elokuvien teknistä puolta opiskeleva Kuutti bongasi muutaman teknisen amatöörivirheen (itse olen kyllä vakuuttunut, että ne saattoivat olla tyylivalintoja, mutta en saanut vakuutettua Kuuttia tästä), mutta jos tunnelmalliset ja söpöt taideleffat kiinnostaa, kannattaa antaa elokuvalle mahdollisuus. Oli myös ihan virkistävää nähdä elokuva, jossa tyttö on se ihmeellinen vampyyri, eikä poika. Joku jollain sivustolla sanoi elokuvaa Aki Kaurismäkimaiseksi ja näen kyllä miksi, itse en ole tosin suomalaisohjaajalle oikein lämmennyt.



Elokuvan jälkeen istuskelimme sohvilla odottamassa parempaa hetkeä bussille kävelyyn ja näimme Hugleikur Dagssonin. Oon aika varma nyt, että oon nähny sen useammankin kerran, mutta en ole ollut varma ennen kuin Kuutti oli mukana tunnistamassa hänet.

Kävimme myös aiemmin katsomassa Inherent Vicen Kuutin ja Poron kanssa, mutta luoja paratkoon, en tajunnut elokuvasta mitään. Välillä islannin kielinen tekstitys jopa auttoi enemmän kuin pelkkä kuunteleminen. Olen huomannut, että minun on paljon helpompi ymmärtää elokuvia tekstityksen kanssa, jokin siinä tekstityksen lukemisessa on, mikä saa minut sisäistämään elokuvat aina paljon paremmin. Sillä ei niinkään väliä, onko tekstitys englanniksi vai suomeksi. Välistä kun olen käynyt täällä elokuvissa, minulla on ollut hankaluuksia päästä sisälle elokuviin, etenkin kun katse helposti eksyy lukemaan sitä islannin kielistä tekstitystä, josta en etenkään alkuaikoina tajunnut oikein mitään, mutta nyt olin pihalla kuin lumiukko. Se leffa todellakin vaatii minulta toisen katselukerran. Koko leffa oli karkkimaisen kaunis, mutta juoni jäi hämäräksi, elokuva ei ollut perushöttöä, jossa kaikki selitetään katsojalle rautalangasta vääntäen. Myöhäinen näytösaika ei kyllä varmasti helpottanut yhtään, yli kaksi tuntia kestävän leffan esitys alkoi kymmeneltä illalla ja islantilainen leffatauko oli mukana esityksessä. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen jouduin taistelemaan pitääkseni silmät auki, pojilla meni hieman heikommin: sekä Poro että Kuutti nukkuivat suurimman osan elokuvasta, tauon jälkeen Poro onnistui skarppaamaan, mutta Kuutti jatkoi toisenkin puoliajan unten mailla.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Työnhakuja

Koska mulla on täällä ihan parhaat pomot, sain jatkaa työharjoittelupaikalla osa-aikaisena, mutta muitakin töitä on löydettävä, jotta selviän taloudellisesti. Tartuin työnhakuhaasteeseeni aika laiskasti ja alussa aikaa vei cv:n rakentaminen englanniksi, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi. Kuten myös oikean fontin valitseminen. Alussa koetin myös hieman rauhoittua ja rentoutua kaiken kiireisyyden ja hälinän jälkeen, mutta tarpeeksi kauan rauhoituttuani tajusin, etten saanut rentouduttua, koska alitajuisesti stressasin raha-asioita koko ajan. Olin toki laskeskellut, että pärjään helmikuun suht helposti osa-aikaisena ja lopuilla säästöillä, mutta aika tiukasti. Icelandairin lentotarjousten mentyä huomasin, kuinka lentolippujen hinnat nousivat silmissä ja oli pakko ostaa paluuliputkin Islantiin, vaikkei siihen oikeastaan olisi vielä ollutkaan varaa.

Viime viikon keskiviikkona sain viimein raahattua itseni kirjastoon tulostamaan pinkan cv:tä jaeltavaksi, en ollut 100% tyytyväinen luomukseeni, mutta päätin, että oli jo aika lähteä kulkemaan ja etsimään töitä. Olin kuullut monelta taholta, että Islannissa on parempi vain mennä suoraan kyselemään töitä paikan päältä, moniakaan työpaikkoja ei mainosteta julkisesti. Käväisin kotona kahvilla ja vaihdoin vaaleanturkoosin takkini aikuismaisempaan ja paremmin tummaan islantilaistyyliin sopivampaan takkiin ja lähdin kierrokselle. Päätin aloittaa kotiani lähimmästä hotellista ja olin jo luonut mielessäni mitä parhaimman kaavan töiden kyselylle: ensin tervehdys islanniksi, sitten kysyminen saanko puhua englantia ja sitten töiden kysely. Ajattelin, että näin osoittaisin olevani mitä hurmaavin ulkomaalainen, joka osaa hieman islantia ja yrittää puhua sitä. Taktiikkani toimi, silla parissa paikassa kysyin töitä ulkomaalaisilta henkilöiltä ja he olivat ihan päästä pyörällään islannin kielen taidoistani ja niissä paikoissa, missä kysyin töitä islantilaisilta, he olivat silminnähden yllättyneitä kun pyysin saada puhua englantia. Näin paljon voimme siis vakuuttaa ihmisiä kahdella lauseella. Paljastankin ne ja niiden lausumisen teille kaikille mahdollisille Islannin matkaajille, niin voitte vakuuttaa kaikki islannin kielen taidoillanne:

Góðan daginn = Hyvää päivää
Helpointa lausua seuraavalla tavalla: KONTAIJINN

Má ég tala ensku? = Saanko puhua englantia?
Helpointa vain maukua: mau je tala ensku

Jos joku olisi sanonut minulle, ettei valitettavasti osaa puhua englantia, olisin ehkä juuri ja juuri osannut sanoa etsiväni töitä, mutta sen pidemmälle ei islannin kielen taidoillani olisi edetty. Mitä ilmeisimmin nämä kaksi lausetta olivat siis mitä helpoin tapa vakuuttaa kaikki, sillä suurin osa täällä olevista ihmisistä kuitenkin puhuu englantia, etenkin keskustan hotelleissa, kaupoissa ja rafloissa.

Kävin varmaan hieman yli viidessä hotellissa, ja kaupassa, koetin hieman valikoida, etten menisi harjoittelupaikkani kanssa epäsuorasti kilpaileville puodeille töihin. Päästyäni pääkadulle koetin tähystää otollisen näköisiä paikkoja ja kävelinkin pitkän matkan pysähtymättä mihinkään. Erään lompakolleni liian kalliin näköisen ranskalais-islantilaisen paikan ohittaessani, tajusin käveleväni monien paikkojen ohi, koska niin teen silloin kun etsin ruokapaikkaa tai olen itse ostoksilla. Tunsin pienen turhautumisen omasta nirsoudestani ja päätin kääntyä takaisin ja jatkaa vähemmän valikoivana, koska kuka tietää vaikka juuri olisin kävellyt tilaisuuteni ohi. Astuin ranskalais-islantilaiseen paikkaan sisälle ja jo tottumaani tapaan mau'uttua tiskin takana oleva mies kysyi oliko minulla cv:tä mukana. Vastasin myöntävästi ja mies viittoi minut yläkertaan ja esittäytyi paikan toiseksi omistajaksi. Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet, että tulen viikonloppuna kokeilemaan perjantaina ja lauantaina, miten sovin ympäristöön ja miten työ sopii minulle. 

Kävelin paikalta aika typertyneen iloisena pois, sillä vaikka olin odottanut suhteellisen nopeita tuloksia työnhaulta, en ollut odottanut, että saan jo ensimmäisenä kiertelypäivänäni mahdollisuuden. Monesta paikasta oltiin sanottu, että työntarvetta varmasti on, mutta vasta kuukauden parin päästä lähempänä kesäsesonkia. En edes ollut varma, oliko paikka johon olin hakenut, baari vai ravintola, saatikka mikä sen NIMI on.

Kävinkin sitten perjantaina ja lauantaina paikan päällä. Sain selville monia asioita: paikka on ravintola, suurin osa asiakkaista oli turisteja ja ainakin työvuorojeni aikana henkilökunta oli suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia. Pidin paikasta kovin ja työkaverit vaikuttivat mukavilta. Sen mukaan myös mitä juttelin muiden tarjoilijoiden kanssa, työpaikka on suhteellisen joustava, mutta edellyttää sitä myös työntekijöiltään. Sovimme keskiviikkona paikan omistajan kanssa, että tulen kahdeksi päiväksi kokeilemaan ja katsotaan sitten tulevaisuutta. Hän oli hieman epävarma minusta, koska ravintolakokemukseni oli viiden vuoden takainen. Koska hän ei kuitenkaan ollut lauantaina illalla paikalla, en nyt ole varma saanko jatkaa vai en. Jos heistä ei kuulu mitään, menen käymään paikan päällä kysymässä, jotta saan edes harjoittelupalkan viikonlopulta. Tottakai sinänsä toivon, että saan jatkaa, mutta paikka vaikutti sen verran hektiseltä, että pakko myöntää, etten älyttömästi pettyisi, jos he nyt jostain syystä olisivat todenneet minut epäsopivaksi. Omistaja kuitenkin lupasi maksaa minulle kokeilusta joka tapauksessa ja siellä oli sen verran ulkomaalaisia töissä, että ehkä hieman turhan sinisilmäisesti haluan uskoa parasta.

Jatkoa seuraa jahka tiedän enemmän.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Islanninkielinen mökkiviikonloppu

Tämä tapahtui tammikuun alussa, en vain saanut kirjoitettua merkintää valmiiksi tätä ennen.

En ollut matkustanut Reykjavíkin ulkopuolelle ollenkaan, joten kun Kuutti kutsui minut kavereidensa kanssa viettämään mökkiviikonloppua, joka onnistuisi helpoin järjestelyin, innostuin niin paljon, että pyysin jopa työvuoron siirtoa. Mökki oli parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista, varsin naurettavan muotoisen järven rannalla.

Parhaimmillaan kilometrin leveä, 15 kilometriä pitkä järvi, Skorradalsvatn!


Matkalla mökille ajoimme viisi kilometriä pitkän tunnelin läpi, joka meni meren alla. Ilmastointi pistettiin tunnelin ajaksi pois päältä, koska tunnelin ilma oli kuivaa ja pahan hajuista. Tunnelin alituksesta piti maksaa 1000 kruunun maksu, jolla kuulemma alunperin katettiin tunnelin rakennus, mutta Kuutin mukaan silta on jo maksettu aikoja sitten, ja alitusmaksu on jotenkin "unohtunut" lopettaa. Toivottavasti rahoja käytetään sitten edes sen huoltoon.

Hämmästyksekseni Kuutin kaverin Lunnin vanhempien mökki ei ollut järven rannassa, kuten olin kuvitellut, vaan pienen vuoren rinteessä. Auto jätettiin parkkiin tien varteen ja mökille piti kavuta pitkähköt portaat. En ole koskaan käynyt alpeilla, mutta jotenkin mökki ympäristöineen toi minulle mieleen minialpit, enkä ollut ainoa seurueestamme, joka oli tätä mieltä. Aina kun olimme portaiden juurella oli sen verran pimeä, etten saanut kivaa kuvaa rinteestä ja mökeistä siinä, eikä itsensä mökin luona päässyt rinteen takia kovin kauas mökistä, jotta olisi saanut mökkiä paremmin hahmottavaa kuvaa.

Terassilta järvelle päin otettu kuva.

Mökki erosi suomalaisista mökeistä aika selkeästi sillä, ettei siellä ollut saunaa. Ja sen omistaja harrasti metsästystä ja jonkinlaista luonnon läheisyys-teemaa, mikä näkyi sisustuksessa aika vahvasti. Verhotangoissa roikkui muutama hillerin turkis, siellä täällä oli pari täytettyä lintua, joka puolella lojui lampaan turkiksia. Takaoven yläpuolella prameili poron pää, joka kuulemma on aina varustautunut kauden mukaisesti, käyntimme aikaan sillä oli vielä joulukuusen koristeita sarvissaan ja kesällä sillä kuulemma tapaa olla aurinkolasit. Keksimme Kuutin kanssa mökillä ollessamme leikin, joka sai nimekseen Murder Count. Laskimme kuinka monta kuollutta eläintä löysimme mökiltä, ainoa ehto oli se, että eläimen piti olla selkeästi oma yksilönsä, ei liitettävänä johonkin toiseen jäännökseen, jottei samaa eläintä laskettaisi kahdesti. Löysimme ensimmäisen viiden minuutin aikana lähemmäs kymmenen eläintä, myöhemmin lisäilimme numeroita aina niitä hoksatessamme. Lopullinen luku taisi olla 14, mutta en usko, että löysimme kaikkia, meillä jäi osa mökin huoneista kokonaan tutkimatta.

Vaikka itse mökki oli hieman erilainen kuin suomalaiset vastineensa, islantilaiset nuoret olivat kuitenkin samanlaisia mökkeilijöitä kuin suomalaiset. Mukana oli mässyä ja alkoholia. Tapasin Kuutin kavereita ensimmäistä kertaa, matkasimme mökille Lunnin ja Naalin kanssa, myöhemmin seuraamme liittyi vielä pariskunta, joihin en päässyt oikein tutustumaan, sillä he tulivat myöhään illalla ja lähtivät aikaisin aamulla ja niin, kaikki tosiaan puhuivat lähes koko ajan islantia. Pariskunta koetti vaihtaa kieltä englanniksi, mutta valitettavasti ihmisillä oli kovin huono muisti ja kun olin kysynyt kaikki peruskysymykset en oikein tiennyt mistä puhua heille. Ymmärsin parhaimmillani lähes kaiken mitä puhuttiin islanniksi, mutta pahimmillani en ymmärtänyt mitään. Osittain saanen syyttää tästä itseäni, sillä ilmaisin alussa ymmärtäväni islantia jonkin verran, Kuutti ja Lunni puhuivat huonejärjestyksestä islanniksi ja kommentoin tähän englanniksi. Kuutti puhui minulle kohteliaasti aina englantia, ja kertoi silloin tällöin mistä he puhuivat, mutta onko mitään raivostuttavampaa kuin saada käännös keskustelun aiheesta. Monesti olin ymmärtänyt sen itse, mutta koska islannin ymmärtäminen on minulle vielä aika raskasta ja hidasta, ei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia kommentoida syvempää puheenaihetta millään kielellä tarpeeksi nopeaa. Joten suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemaan ja kiroamaan poikia mitä kylmimpiin paikkoihin. Lisäksi aloin näytellä hieman tyhmää, jotta he tajuaisivat, etten puhu kieltä, maltoin mieleni ja annoin Kuutin kääntää minulle asioita englanniksi, mutta millään ei tuntunut olevan vaikutusta. Suurimmaksi osaksi minulla oli aika hauskaa mökillä, mutta kieliasia oli hankala. Koska olin kuitenkin Kuutin avecina siellä, en kokenut, että minulla olisi ollut kovin suurta oikeutta alkaa vaatimaan kaikkia puhumaan englantia vaikka väkisin. Olisi varmaan ollut kaikille osapuolille helpompaa, mikäli olisin tavannut Kuutin kaverit joskus aikaisemmin ilman koko viikonlopun pituisia paineita mökillä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki ujot englannin puhujat matkustavat joskus ulkomaille, joutuvat kotibileisiin tai jonnekin, missä ihmiset puhuvat heille vierasta kieltä äidinkielenään, eivätkä suostu tai muista puhua englantia. Kuten ehkä tekstistäni välittyy, olin aika raivoissani tästä, koska koen, että aina Suomessa kun olen ollut seurueessa, jossa on ulkomaalaisia, olen tehnyt parhaani pitääkseni keskustelukielen englannissa, joten tottakai koen, etten ole "ansainnut" tätä.

Jääkarhu sattui väärälle rannalle.

Maanantaina toverini Suomesta, Varis, rantautui Suomeen ja menimme illalla ulos kiertelemään pimeässä keskustassa. Sattumalta törmäsimme eräässä baarissa Kuuttiin ja hänen kaveriinsa Poroon, ja seurueemme yhdistyivät. Poronkin oli ollut alunperin tarkoitus tulla mökille, mutta hän oli töiden vuoksi estynyt. Hänellä oli mitä vahvin Islannin aksentti, mutta positiiviseksi yllätyksekseni hän puhui englantia ilman minkäänlaista ujostelua. Olin jo ehtinyt tuomita kaikki Kuutin kaverit moukiksi, mutta Poro oli ihastuttava ja osoitti, ettei näin ollutkaan. Ja Lunnia ja Naaliakin luultavasti vain ujostutti. Kai.

torstai 29. tammikuuta 2015

Praise it

Pahoittelut hiljaisuudesta. Harjoitteluni on nyt virallisesti ohi, ja lensin toissaviikolla Suomeen. Matkan alku sujui aikataulutetussa suorittamisessa Etelä-Suomessa, sillä vein (ainakin melkein) kaikki tavarani vanhoista kämpistä muiden hoiteista vanhempieni luokse Pohjois-Suomeen. En ole tainnut vielä täällä blogissa kertoa, mutta päätin pistää opinnot paussille ja jatkaa Islannissa oleskelua mahdollisuuksien mukaan syyslukukauden alkuun saakka. Päätin tämän jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta ajatus tuntui hullun surrealistiselta, joten en ole sitä blogissa viitsinyt heti kertoa. Kolmen kuukauden keissin pidentäminen 11 kuukaudeksi ei tunnu idealta, joka on soveliasta lyödä lukkoon kahvikupillisen aikana. Se taisi olla marraskuun loppu, kun olin kahvilla kirjakaupan yläkerrassa, odottamassa työvuoroni alkamista, ja pohdin kuinka kovasti olin viihtynyt Reykjavíkissa, ja mietin surkeana, kuinka puolet ajastani täällä on jo ohi. Halu jäädä tänne tuntui vahvana, ja yhtäkkiä tajusin, ettei mikään estä minua tekemästä niin. Oikeastihan minun ei vielä kuuluisi opintosuunnitelman mukaan olla harjoittelussa, luokkatoverini ovat Suomessa tehneet jo vaikka ja mitä sillä aikaa kun minä olen ollut täällä, joten toisen vuosikurssin aloittaminen alusta on helpompaa minulle itselleni sekä opettajille.

Suomessa pääsin nauttimaan aluksi Lahden lämpimästä sade-loskakelistä, mutta koska Reykjavíkissä oli ennen lähtöäni ollut aika viileää, nautin siitä. Päästyäni kotiseuduille Tornioon pääsin nauttimaan 20 asteen pakkasista. Oli mukava päästä välistä käymään Suomessa, sillä joitain asioita oli ehtinyt tulla ikävä. Suomessa pääsinkin sitten toteamaan, ettei ikävöimäni asiat niin ihmeellisiä kuitenkaan olleet. Kuten suomalainen kahvi. Alussa kun saavuin Reykjavíkiin, kahvi tuntui kaikista hankalimmalta asialta sopeutumisessa. Missään minulle oleellisessa paikassa ei ollut kahvinkeitintä, kuten asunnollamme oli käytössä pressopannu, jonka haltuun saaminen otti minulta aikansa, ja onnistuin tietämättäni ostamaan varmaan pahimman makuista kahvia mitä tästä maasta saa. Tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa kahviloissa normaalia kahvia, vaan kahviin maidon kanssa kiintyneenä tilasin aluksi aina cafe latten, mikä ei ainakaan omille makuhermoilleni tuo haluttua makua. Islannissa oloni aikana olin kuitenkin näköjään löytänyt paremmille kahviapajille, oppinut käyttämään erilaisia pressopannuja ja hitaasti valutettavia keittimiä (en tiedä termiä tälle keittimelle!) sillä ei se kahvi Suomen rajojen sisällä paremmalle maistunutkaan. Eivätkä kauan kaipaamani Bravo-sipsitkään olleet niin hyviä mitä muistelin (en ole kovin ihastunut Suomeenkin rantautuneisiin Lays-sipseihin, jotka vaikuttavat yleensä halvimmilta ja joita yleensä on joka kaupassa saatavilla). Viinikään ei ehkä ollut niin halpaa, kuin muistelin, mutta huomattavasti halvempaa kuin Islannissa kuitenkin.

Parasta materialistista antia matkalta oli päästä kaikkien niiden vaatteiden kimppuun, jotka eivät olleet mahtuneet tulomatkalla mukaan. Lähdin Islannista aika lailla tyhjän matkalaukun kanssa ja takaisin tullessa koeteltiin painorajoja jälleen. Jonkin verran minulla on vaatteita, jotka meinaan heittää pois ja toivon mukaan raskaammat talvivaatteet voin jättää kotiin kun menen toukokuussa käymään siskoni valmistujaisissa.

Nyt olen siis lauantaista saakka ollut takaisin Islannissa, joka tuntuu Tornion pakkasten jälkeen harvinaisen lämpimältä tuulineen kaikkineen. Armoton työnhaku pitäisi saada alkamaan, sillä muuten joudun muuttamaan ympäri vuorokauden auki olevaan 10-11-kauppaan siksi aikaa, että toukokuussa koittaa lento Suomeen. Icelandairilla oli hyvä tarjous Suomen lennoista, joten ostin menolipun jo nyt.

Oli muuten surkuhupaisaa huomata, että perusjaaritteluni Islannissa "In Finland we..." muuttui Suomessa selostukseksi Islannin tavoista ja ihmeellisyyksistä. Olen selkeästi kulttuurien välisen sivistämisen lähettiläs.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Prikið - hangover edition

Kaikki kämppikseni viettivät joulun ajan ulkomailla, mikä selkeästi sekoitti Rapun ja Villakuoreen pään siitä, kenen siivousvuoro on, joten asunto on aika karseassa kunnossa. Emme Talitintin kanssa ole kovin innoissamme siitä, että saamme koko ajan olla motkottamassa siivouksesta, joten olemme hiljaisina koettaneet kestää uskoen, että jossain vaiheessa veljesten on pakko itsekin havahtua siivoustarpeeseen.

Kuluneella viikolla on tullut käytyä keskustassa turhan monena iltana, ja olo oli tänä aamuna sen mukainen. Kaikki tarpeellisimmat astiat olivat keittiössä jonkun muun jäljiltä likaisina, joten päätin lähteä ajoissa keskustaan hakemaan jotain ruoka-apua olotilaan ennen töitä. Ennen kuin astuin langattoman nettimme ulkopuolelle, pistin kämppämme facebook-keskusteluun kysymyksen, kenen siivousvuoro on meneillään.

Morgunblaðið julkaisi kuin minua ajatellen artikkelin, mistä löytää kasvispikaruokaa, joten päätin kokeilla jotain artikkelin vinkkauksista. Päädyin kokeilemaan Prikiðiä, se on erittäin söpön näköinen paikka työmatkani varrella, jossa minulla on ollut muutenkin tarkoituksena käydä, ja menun mukaan kaikki burgerit sai myös kasvisversiona.

Iloisena ja toiveikkaana tallustin paikalle ja vietin vielä pitkän hetken tutkien menua. Unohdin ottaa kuvia, mutta kyseinen ravintola/baari on punainen puutalo, sisustus on tunnelmallinen niin kuin kaikissa mainitsemisen arvoisissa paikoissa Reykjavíkissä, voin niin kuvitella, että siellä kuvattaisiin elokuva, jota tähdittäisi vanha kyyninen islantilainen mies, joka istuisi baarin lämmössä brennviniään juoden rock'n rollin soidessa. Joten kun vihdoin kaiken tunnelmoinnin jälkeen tilasin valkosipulihampurilaisen kasvisversiona vain kuullakseni, että kasvispihvit ovat loppu, pettymys oli suuri. Onneksi olen kuitenkin tällainen valekasvissyöjä, joten pystyin ottamaan kalahampparin.

Otin annoksen mukaan ja menin työpaikan takahuoneeseen syömään, ja analysoin annostani tarkkaan. Ehkä juurikin artikkelista johtuen kasvispihvit olivat loppu? Ken tietää, mutta artikkelissa ylistetyt ranskalaiset olivat huonoimmat ranskikset, mitä muistan Islannissa syöneeni. Hampurilainen itsessään oli erittäin hyvä, vaikkakin kala maistui aika teolliselta. Menen ehkä joskus uudestaan kokeilemaan, josko kasvispihviä saa, eikä kalahampparikaan paha ollut, mutta ehkä liian suurista odotuksista johtuen annos oli hieman pettymys.


Lisäksi, pakkausmuotoilun opiskelijana pakko hieman tästäkin motkottaa: onko tämä paras takeaway-pakkaus, mihin Prikið pystyy?? Pussi, jonka sain kantoavuksi, on ihan perusroskapussirullasta. Brändäys kuntoon pliis.