Eteläreitti
Lähdimme siis torstaiaamuna liikkeelle Kuutin ja Talitintin kanssa. Olimme facebookin kautta löytäneet kyytia vailla olevan festareille menijän, jonka poimimme kyytiimme Reykjavíkin rajoilta. Ajomatka Kuutin järjestämän pienen kiertotiella käväisyn ja kolmen lyhyen pysähdyksen kanssa kesti n. 10 tuntia. Yksi pysähdyksistä tapahtui Víkissä jollain huoltoaseman kahviota muistuttavalla paikalla. Paikka kuhisi matkaajia, ja päätimme ravintolassa syönnin sijaan vain ostaa jotain nopeaa natusteltavaa ja minä hyppäsin auton puikkoihin. Ajattelin tuolloin, että Vík on varmaan viimeinen etappi, jolla näemme niin paljon turisteja ja matkaajia, mutta reissun aikana sain huomata, ettei Islannissa välttämättä ole kolua tai kolkkaa, jota joku matkaaja ei olisi käynyt kääntämässä ympäri. Ainakaan ykköstien varrella.
Eipä muuten turhan paljoa ollu jäitä jäljellä!
Toinen pysähdys oli Jökulsárlón nimisen jäätikköjärven ("glacier river lagoon") luona, jossa lillui jäätävän kokoisia jäälohkareita. Kuten monessa paikassa tien varrella, joenkin yli oli pieni yhden auton mentävä silta, ja toisella puolella jokea oli turisti-info ja ilmeisesti venereissujen varaus-/lähtöpaikka. Paussi kesti vain tupakkien verran, joten villit jäätikköveneilyt jäivät vain ajatuksen tasolle. Tämäkin paikka oli täynnä matkaajia, mutta se ei onnistunut pilaamaan seesteistä jäätikkömaisemaa.
Eteläreitin ajaminen Neskaupstaðuriin oli erittäin mielenkiintoista, oli jännittävä ajaa karun maiseman jatkuessa silmänkantamattomiin, yhtäkkisten rankkasadekuurojen iskiessä aina välillä toinen toistaan suuremman vuoren ohi tai läpi. Olin kuullut, että Islannin maisemia verrataan välillä kuuhun ja olin tähän reissuun saakka kuvitellut, että olen nähnyt ne niin kutsutut kuumaisemat, mutta vasta tällä reissulla oikeasti näin ne. Olo oli absurdi.
Jossain vaiheessa huoltoasemat alkoivat loistaa poissaolollaan. Tottakai siinä vaiheessa, kun kaikille alkoi kehittyä vessahätä. Lopulta pysähdyimme jollekin hevostallihotellille käyttämään saniteettitiloja ja tämä osoittautui oikeaksi vedoksi, sillä joko totaalisesti missasimme kaikki huoltoasemat, tai niitä ei Itä-Islannista vain meinaa löytyä. Kun aloimme lähestyä määränpäätä, viimeiset pari kolme tuntia tie oli kapea vuorien rinteitä mukaileva painajainen väsyneille silmilleni, joten vaihdoimme Kuutin takaisin ajamaan. Loppuhuipennuksena ennen Neskaupstaðuriin saapumista tie lähti yllättäen nousemaan ja poikittelemaan viimeisen vuoren rinnettä ylös ja sumu oli ajoittain niin sakeaa, että näkymä lyhyilläkin osuuksilla oli huono. Matkan aikana lämmin ja aurinkoinen Reykjavík oli tosiaan jäänyt kauas ja tälläkin vuorella oli mukavasti lunta. Nousu huipentui vuoren läpi kulkevaan tunneliin, johon mahtui YKSI (1) auto kerrallaan, ja sisäänkäynnin luona oli pelkällä yhdellä liikennevalolla varustettu kyltti, jonka toiminnasta emme olleet varmoja. Kun lopulta putkahdimme jännittävän ajon päätteeksi ulos tunnelista, näimme jo määränpäämme alas viilettävän tien päässä.
Kyseinen tunneli on ainut tie Neskaupstaðuriin, sen lisäksi ainoa vaihtoehto päästä perille on vesireittejä. Kuulimme myöhemmin, että kun talvisin lunta tulee liikaa, tunneli suljetaan. En ymmärrä, kuinka kylän ihmiset eivät tule hulluiksi, sillä kylä on jo lähtökohtaisesti kaukana kaikesta, mutta se, että ei pystyisi edes poistumaan, tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Kylä oli nimittäin pieni. En oikein voi tarpeeksi korostaa, kuinka pieni se oli. Tunnelin toisella puolella on sentään toinen pieni kyläpahanen, Eskifjörður, jonka läpi meidänkin oli tullessamme ajettava päästäksemme tunnelille.
Neskaupstaður & Eistnaflug
Telttailu tapahtui kylän laidalla, reilun vartin kävelymatkan päässä festarialueelta ja noin 20-30 minuutin kävelymatkan päässä "keskustasta". Minun, Kuutin ja Tintin jakama matala teltta pystytettiin edellispäivänä saapuneiden Naalin ja Lunnin teltan viereen. Jos minulta kysytään, heidän telttansa muistutti enemmän puutarhahuvimajaa kuin telttaa. Siellä oli pojille omat huoneet ja niiden lisäksi tilaa riitti eteisen ja hengailuhuoneen komboon, jossa välillä hengailimme ja jonne avokätisesti mahtui myös jonkin verran meidän tavaroitamme. Meidän kaikkien kolmen ollessa omassa teltassamme, tilaa oli hädin tuskin repuille, vaikka Tintti kertoi aiemmin nukkuneensa siellä neljän hengen porukalla. Kylmä ei kuitenkaan tullut, mikä on ehkä tärkeintä. Olen aiemmin ajatellut, että telttafestarointi Suomessa olisi mulle liian extremeä, mutta Neskaupstaðurissa ei minun läsnäollessani näkynyt auringosta vilahdustakaan, lämpötila oli varmaan parhaimmillaan seitsemän, ties mitä se pahimmillaan oli, joten ensi vuonna tervetuloa Suomen festarikesä!
Telttaa kasatessa olimme kaikki kolme nälkäisiä ja kärttyisiä luultua pidemmän ajomatkan jäljiltä, joten kun Naali ja Lunni tarjoutuivat kasaamaan telttamme, jotta pääsisimme nopeammin syömään, suostuimme kiitollisina. Päätimme tsekata millainen festarialueen ruokatarjonta oli, Kuutin mukaan edeltävänä vuonna hyvä ja halpa. Se jäikin sitten viimeiseksi kerraksi kun söimme festarialueella. Tiedostan kyllä, että kaikki eivät ole kasvissyöjiä, eikä maailma, etenkään Islanti, pyöri kasvissyöjien ympärillä, mutta kun ovolaktopesco-ystävällisenä henkilönä vaihtoehdot olivat kylmä pastasalaatti tai katkarapuleipä, ei se houkutellut palaamaan. Salaatti oli kyllä hyvää, mutta kovan hintaista, eikä siitä löytynyt mitään ravitsevaa ainesosaa. Katkarapuleipä taas olisi ollut hintatasoltaan hyvä, mutta ainut makuvaihtoehto lihansyöjillekin. Kuuttikaan ei ollut vakuuttunut syömästään kanasalaatista ja seuraamme liittynyt Naali sai lihasoppaansa vain pari kimpaletta, joten päätimme pärjätä omilla eväillä. Hinnat olivat menneet kovasti ylös kuulemma, mutta toisaalta festaritkin ovat kasvaneet.
Sólstafir
Päälavana toimi urheiluhalli ja off-venue tapahtumat olivat jonkinlaisessa kylätalossa(?), joka toimi viime vuonna päälavana. Päälava oli suurempi mitä odotin ja off-venue-lava pienempi, kuin olisin uskonut. Saapumispäivänämme torstaina ehdimme kunnolla nähdä oikeastaan vain Sólstafirin. Pidän heidän musiikistaan, mutta muuten en välitä bändistä sen kummemmin. Omasta mielestäni heidän musiikkivideonsa ovat hieman tekotaiteellisia tai yksinkertaisesti ei vaan minun tyylisiä, kaikesta islantipornostaan huolimatta, ja bändillä on ollut omat puolijulkiset draamansa.
Perjantaiaamuna heräsimme aikaisin lämpimästä teltastamme ja tarvoimme viileän aamun läpi paikalliseen kahvilaan, joka oli festarikartan mukaan myös ainut kahvila. Vastaantulijat olivat harvassa, muutama festarikansalainen näytti olleen hereillä koko yön, jonkin verran paikallisia lapsineen liikkui asioilla. Kahvio sen sijaan oli tupaten täynnä. Jono kassalle kiemurteli vitriinin viertä koko pienen kahvion läpi. Päästyämme istumaan kahvien ja viinereiden kanssa, tungos kävi kahta pahemmaksi ja tuntui, että tuolista piti pitää kaksin käsin kiinni, jottei sitä vietäisi.
Kahvittelun jälkeen oli aika mennä paikalliseen uimahalliin, mikä osoittautui elintärkeäksi koko festarilta selviytymiseen. Koska tuli kuitenkin vietettyä aikaa viileässä ulkona, kuumalla keikalla ihmisten keskellä ja yöt teltassa hikoillen, uimahallin puhdistava ja raikastava vaikutus oli enemmän kuin tervetullut. Uimahalli oli kaiken kaikkiaan varsin hyvä pikkukylän halliksi. Löytyi kolme eri lämmintä allasta, 50 metriä pitkä uintiallas, sauna... Olisi ollut hauska käydä vuoren toisella puolella olevan Eskifjörðurinkin uimahallissa, olen saattanut jo mainita, että Islannista monesta kylästä löytyy se oma uimahalli, mikä on minusta yksi niistä Islannin kivoista pikku jutuista. Ja vihdoin Eistnaflugin ansiosta pääsin vihdoin chillaileen samaan altaaseen julkkisten kanssa, näin hilluin nimittäin sekä Börnin laulajan että Hugleikur Dagssonin kanssa, molemmista parhaimmillani alle metrin päässä. Hupaisan oman shownsa aiheuttivat uimahallin työntekijät, jotka kulkivat altailla jakamassa ihmisille hiuspompuloita, joilla kiinnittää pitkät hiukset ylös. Hyvin ymmärrettävää, kun paikalle tulee noin kaksi kertaa kylän verran pitkätukkaisia hevareita ja monelle ainut tapa päästä suihkuun ja peseytymään on uimahalli. Kaikki festarilaiset osoittautuivat yhteistyöhaluisiksi pompula-asiassa.
BÖRN!!!!<3 ja Grísalpappalísan saksofonisti!!!
Perjantaina tuli nähtyä aina yhtä pönk Börn, jota Tintti ei ollut aiemmin nähnyt. Börn on yksi lempibändeistäni, joihin olen Islannissa tutustunut. Toinen mainitsemisen arvoinen keikka päivältä on Grísalpappalísa, jota en ollut itse aiemmin nähnyt livenä ja aika vähän kuunnellut, mutta nyt oli lavallinen täyttä energiaa ja saksofoni kruunasi bändin kokoonpanon. Illemmalla näin myös pitkään odottamani Skálmöldin
Perjantain eväät: papunakit minulle ja Tintille, valasta Kuutille sekä Skálmöld.
Perjantaina oli myös Hugelikur Dagssonin stand up- esitys off-venuella. Englanninkielisessäkään ohjelmassa ei oltu mainittu, millä kielellä esitys on, joten jouduin hieman pettymään kun se osoittautui olemaan islanniksi. Ymmärsin jonkun verran ja tajusin muutaman vitsin, mutta islanninkielenprosessointini on niin hidasta, että en pystynyt nauramaan oikeissa kohdissa ja kun vitsin tajuaa aavistuksen liian myöhään suuren ihmismassan keskellä, ei se paljoa naurata. Ja viimeisen kolmanneksen ajastaan Hugleikur käytti kakkavitseihin, jotka toimivat enemmän äänitehosteiden tekemisellä kuin nokkeluudella, joten viimeiset "vitsit" eivät jääneet epäselviksi, vaikka tuntui Kuutista ja Tintistäkin tuskallisen pitkältä.
Lauantaina heräsimme teltamme lämmöstä ropinaan ja pariin märkään länttiin teltan sisällä. Yöllä oli alkanut satamaan melko rajusti, ja telttamme oli parista kohdasta alkanut vuotamaan. Yksi kohta sattui olemaan passini yläpuolella, jonka olin vahingossa ottanut mukaan reissuun. Yksi kerrallaan otimme tavaramme ja makuupussimme ja pakenimme sateen läpi auton suojiin. Olimme olleet telttamme kanssa onnekkaita, moni teltta oli romahtanut sateen ja tuulen ansiosta, osa korkeammista teltoista kaatunut, ja kovin moni teltta ei ollut pitänyt vettä. Kun mussutimme aamupalaa autossa, tunnelma oli onnekkuudestamme huolimatta väsähtänyt ja kaikilla pyöri mielessä oma lämmin, kuiva sänky. Uimahalli kuumineen altaineen piristi kuitenkin kaikkia ja siellä lilluessamme vesisadekin harveni. Tämän jälkeen menimme paikalliseen pizzeriaan ja saimme odottaa pizzojamme kaksi epätoivoista tuntia. Ei voinut olla kuin kiitollinen, että menimme sinne, vaikkei nälkä ollutkaan kova, sillä kahden tunnin odotuksen jälkeen ahmaisimme pizzamme hetkessä.
Teltat harvenivat sateisen yön jälkeen kovalla vauhdilla.
Sateen oltua jo hetken aikaa tauolla, päätimme myös pistää teltan kasaan kun se vielä on kuiva ja nukkua viimeisen yön autossa, Kuutin volkkarin takapenkit sai alas, joten sehän on täydelllinen. Kun olimme saaneet sen suoritettua tallustimme päälavalle ja suurin osa päivästä oli jo ohi. Näimme kuitenkin Muckin, josta minulla ei ole sen erikoisempaa muistikuvaa ja Brain Policen, joka oli täynnä energiaa ja lavakarismaa. Myöhemmin näimme myös puolalaisen Behemothin, joka nousi omaksi lemppariksini festarin esiintyjistä. Musiikki ei ollut minun tyyppistäni, mutta tällä bändillä oli oikea lavashow, jota oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.
Tulta ja tekoverta, dramaattisia posetuksia, pukujen vaihtoa, sarvia. Mitä muuta voi toivoa?
Myöhemmin soittanut HAM tuntui kovin tylsältä ja jäykältä Behemothin jälkeen, mutta keikka oli hyvä. He olivat viimeinen teeman mukainen esiintyjä, heidän jälkeensä FM Belfast tuli vetämään viimeisen yön bileet, joita seurasimme hetken aikaa ennen kuin vetäydyimme auton sisuksiin nukkumaan. Mikä ei sujunutkaan ihan yhtä sulavasti kuin olisimme toivoneet.
Ensinnäkin, 2/3 takapenkeistä suostui menemään alas. Toisekseen, tila oli ihan liian ahdas kolmelle, ilman klaustrofobisia kohtauksia. Lopulta teimme niin, että Tintti nukkui kuskin penkillä, joka vedettiin mahdollisimman taakse ja mahdollisimman takakenoon. Minä ja Kuutti nukuimme päät takakontissa ja jalat 2/3 alhaalla olevien penkkien päällä. Huolimatta läheisyydestämme, yö oli haastava. Mahduimme olemaan vain ja ainoastaan lusikka-asennossa, kylkeä ei voinut vaihtaa ilman, että toinenkin vaihtaisi, joten yöllä kun heräsin jomottavaan kylkeen, ei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta helpottaa oloani. Unet jäivät aika vähäisiksi, mutta eipähän tarvinut aamulla koota märkää telttaa.
Yhteenveto
Ajo-olosuhteet 10/10
Kun sunnuntaiaamuna lähdimme ajamaan, tarjouduin valtaamaan takapenkin itselleni ja nukuin parin tunnin unet vielä autossa. Paluumatka sujui varsin kepeästi menomatkaan verrattuna. Emme kääntyneet vääristä paikoista kertaakaan, pysähdyimme Akureyrissa subeille. Olin meidän sinne päästyämme jo sen verran väsynyt, etten jaksanut pyytää, että jalkautuisimme kunnolla ja tutkisimme paikkaa. Akureyrissa käyminen on ollut tavoitteenani koko täällä oloni ajan. Nyt olen nähnyt Akureyrin kauppakeskuksen ja siellä olevan Subwayn. Kukin vuorollamme nukuimme takapenkeillä, sillä nyt meillä ei ollut ketään ylimääräistä mukana. Matkaan kului jälleen noin kymmenisen tuntia, ja kun pääsimme Reykjavíkiin, aurinko paistoi lämpimästi ja olo oli hyvä.
Pilkahdus Akureyria.
Reissun aikana hengasimme aika paljon teltoilla Lunnin ja Naalin seurassa. He puhuivat enemmän englantia kuin aikaisemmin kohdatessamme, mutta välillä silti teki mieli purskahtaa epätoivoiseen itkuun tai mielipuoliseen nauruun, kun en vain ymmärrä tätä kieltä ja ihmisten on mitä ilmeisimmin pakko puhua sitä. Se olo osaa oikeasti olla tosi seisauttava, kun kaikki muut ryhmässä tajuavat ja heillä on mitä selkeimmin varsin hauskaa, mutta et itse vain ymmärrä. Koen, että kuitenkin jonkin verran lähenin heidän kanssaan. Harmittava takaisku oli ehkä se, että tajusin vasta aika myöhään kuinka paljon Kuutti hengaili minun ja Tintin kanssa, sen sijaan että olisi pitänyt hauskaa Lunnin ja Naalin kanssa, jotka ovat kuitenkin hänen hyviä ystäviään. En ollut edes ajatellut, että Kuutti voisi kokea velvollisuutenaan hengailla minun ja Tintin kanssa, joten kun mainitsin hänelle tästä, oli jo ehkä hieman liian myöhäistä.
Neskaupstaðurissa oli oma taianomainen tunnelmansa. Kun istuimme telttojen ulkopuolella ja sumuiset vuoret ympäröivät meidät, Reykjavík, työt, arki, Suomi, kaikki tuntui kovin etäiseltä. Ihan kuin maailmassa ei olisi ollut mitään muuta. Kuulin muuten kerran festarien aikana suomea puhuttavan. Se tapahtui vessoilla. Olin pakahtua onnesta, mutta en oikein tiennyt, miten olisi pitänyt reagoida, joten pesin vain käteni ja poistuin virne naamalla.
Pinkki pelle oli teltta-alueen ranneke.
Itse festarit oli tosi hyvin järjestetty, ainoita asioita mitä jäin oikeastaan kaipaamaan olivat paremmat ruokavaihtoehdot ja ehkä jonkinlainen festariohjelma omana lärpykkeenään olisi helpottanut. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä asioita, niin paljon kehuttavaa nimittäin löytyy! Valoshow oli päälavalla aivan uskomaton, tilaa ja lämpöä riitti, suurin osa ihmisistä osasi käyttäytyä (mihin järjestäjien on hankala vaikuttaa), pikku kylässä oli valmistauduttu hyvin, roskiksia oli koko matkan teltta-alueelta päälavalle varsin tiuhaan, kaikkien tettailijoiden piti maksaa parin tonnin majoitusmaksu, jolla kustannettiin kylän siivousta ja bajamajojen ylläpitoa, henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta.. Tätä festaria voi todellakin suositella kaikille, itse en ole mikään suuri hevimusiikin kuluttaja, mutta ihan mahtava reissu ja festari. Ja tragedisen lauantaiaamun jälkeen festarin järjestäjät päättivät, että kaikki jotka tarvivat uuden (tai kuivan) majoituspaikan, voivat tulla off-venue-ohjelman päätyttyä paikalle nukkumaan.
AINO SUOSITTELEE!
