Iloiset pyhäpäivät kaikille

Pahoittelut blogissa vallinneesta hiljaisuudesta, joulukuu oli erittäin kiireinen kuukausi. Osallistuin The Tin Can Factoryn toiselle kielikurssille, jota ei laskettu työaikaan, joten se ja työt pitivät minut jo lähtökohtaisesti kiireisenä, mutta lisäksi pari kaveria ja vanhempani kävivät visiitillä joulukuussa. Oli ihana nähdä tuttuja ihmisiä, joille pystyi puhumaan luontevasti suomeksi, mutta hieman jäi harmittamaan, etten ehtinyt turisteilemaan seikkailijoiden kanssa niin paljoa, kuin olisin halunnut. Äitin ja isän kanssa kävin Kansallismuseossa, se oli toinen visiittini tähän islannin syntyjä ja kulttuuriperinteitä avartavaan museoon. Ensi kerralla kun menen sinne, lähden kiertämään museota loppupäästä, sillä tämä oli jo toinen visiittini kyseiseen paikkaan, mutten taaskaan museon pienuudesta huolimatta ehtinyt kiertää näyttelyä kokonaan läpi.

Kansallismuseossa kuvattua: joulukuusia 1900-luvun alusta, numero 2 on 1924 vuodelta. 

Mitä lähemmäs aattoiltaa käytiin, sitä kiireisempää oli kaupalla ja viikkoa ennen sulkemista kymmeneen saakka illalla auki. Jouluviikolla aloin huomata islantilaisten keskuudessa ilta-aikaan painottuvan shoppailun trendin, johon kuului kaljan tai muutaman nauttiminen ostosten välissä. Islantilaiset selkeästi myös jättivät ostosten tekemisen viime tippaan. Aatonaattona islantilaisilla on perinteenä mennä töiden jälkeen muutamalle kaljalle keskustaan ja käydä ostamassa viimeiset joululahjat. Olosuhteiden pakosta ja laiskuuttani jätin yhden lahjan ostamisen aatonaatolle, ja toivon, etten joudu vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Olin menossa saaren ainoaan nörttikauppa Nexukseen, joka on noin kilometrin päässä kaupalta, mutta minulta vei varmaan kaksi kertaa normaalia kauemmin kävellä sinne saakka, koska ihmisiä oli niin paljon ulkona. Sain kuitenkin haluamani aika kivuttomasti.

Koetan ehtiä lähiaikoina kirjoittaa paremmin, keskityn nyt toipumaan kiireisistä ajoista.

Aina valppaana

Terveiset lumisesta Reykjavíkista! Aion kuitenkin jakaa teille asian, joka tapahtui ehkä noin kuukausi sitten kun ilmassa oli vain marraskuun kirpeyttä.

Olin lähdössä kielikoululle, perusaamulagista johtuen hieman myöhässä (en tajua mihin aikaan minun pitäisi herätä, mitä enemmän varaan aikaa aamulagille, sitä enemmän olen myöhässä). Kun lopulta sain itseni ulos ovesta lähdin silmät ristissä kipittämään pikavauhtia koulua kohti. En ehtinyt kuitenkaan kuin parinkymmenen metrin päähän ovesta, kun tajusin, että kuulen oudon potpotuksen, jollaista en ole kuullut varmaan lähemmäs vuosikymmeneen muualta kuin youtubesta. Ääni sai minut kääntymään ja kävelemään takaisinpäin, ja kyllä, naapuritalon pihalla oli kanajengi irrallaan.

Kuvani olivat aika huonoja, joten tätä on säädetty aika paljon, 

jotta kanat varmasti erottuvat.

Tilanne oli hyvin surrealistinen, sillä asuinalueemme voidaan laskea keskusta-alueeseen, eikä lähimailla ole tietääkseni minkäänlaista maatilatoimintaa, toki joillain taloilla on pientä pihaa lähellämme, mutta en ole nähnyt minkäänlaista paikkaa, missä nämä kanat mahdollisesti saattaisivat asustaa. Väsyneenä ja typertyneenä en tajunnut tehdä mitään muuta kuin napsaista pari kuvaa ja jatkaa matkaa koululle. Myöhemmin vielä varmistin asian Rapulta ja hänestäkin tämä oli erittäin outo tapaus.

Viime viikolla valmistautuessani kouluun, kuulin avoimesta ikkunastani kanojen kotkotuksen jälleen. Teoriani on, että Vestubæria pitää hallussaan jonkinlainen kanaklaani.

EDIT:

Ai niin unohin, että mun piti kysellä, tiättekö muita aktiivisia blogeja Islannista suomeksi? Ennen omaa Islantiin tuloa koetin löytää kaikki mahdolliset blogit ja lukea niitä, mutta tämä osoittautui haastavaksi. Löysin lähinnä kuolleita/lopetettuja blogeja. Ajattelin olla ajattelevainen, ja pistää omaan blogiin linkkejä muihin aktiivisiin Islanti-blogeihin, joten jos teillä on jotain blogeja tiedossa, arvostaisin niiden jakamista! :)

Kohtelias yhteiskunta

Ensinnä haluan ilmaista riemuni Suomen eduskunnan äänestystuloksesta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vielä on pitkä matka edessä kohti parempaa maailmaa, mutta nyt otimme huomionarvoisen askeleen. Kiitos, Suomi! Enää minun ei tarvitse hävetä joka kerta kun puhun sinusta ulkomaalaisille. Vaikkakin äänestys oli harmillisen tiukka, paljon hyvää mahtui tapahtumaan kokonaisuudessaan.

Verrattuna suomalaisiin, Islantilaiset osaavat olla läheisiä ja rakastavaisia lähimmäisilleen. Havaintojeni mukaan täällä on suhteellisen yleistä tervehtiä sukulaisia ja ystäviä halauksin ja poskisuudelmin. Rapun ja Villakuoreen ihana isoäiti tekee tätä minullekkin ja se saa oloni aina tervettulleeksi. Saatoin mainita tämän jo aiemmin, mutta aina kun olen Rapun ja Villakuoreen isovanhempien seurassa, oloni on kuin kauan kadoksissa olleella serkulla.

Mutta kun islantilainen käy kauppaan, unohtaa hän kaiken lähimmäisen rakkauden, johon hänet on kasvatettu. Hän astuu viidakkoon, jossa "minä" on tärkein henkilö ja "minän" tarpeet ovat etusijalla. Villit viidakonlait hallitsevat Bónuksen ahtaissa käytävissä ja niinpä islantilainen käyttäytyy sen mukaan. Loppuhuipennuksena on kassalle meno, jossa viimeisen iskun islantilaisen torahampaasta saa kassahenkilö: latoessaan ostoksiaan liukuhihnalle islantilainen rakentaa saaliistaan suuren keon, joka haastaa sekä fysiikan lait, että kassahenkilön kyvykkyyden purkaa kasa ilman sen kaatumista. Onneksi nämä arjensankarit ovat selkeästi koulutettuja ja tällaiseen tottuneita, joten itse henkilökohtaisesti vaikutan varmasti sekä kassahenkilön että kanssaostajien mielestä pöljältä ja itsekeskeiseltä kun pistän omat ostokseni siistiin jonoon viivakoodi viivakoodilukijalaitetta kohti.

Tiistai, tiistai

Taisin unohtaa ihan kokonaan kertoa viime viikon tiistaista! Paskin viikonpäivä ever palkinto kuuluu nimittäin edelleen tiistaille, vaikkakin viime viikolla se oli ihan siedettävä päivä. Olin koko päivän suhteellisen iloinen ja tyytyväinen, mutta illalla töiden jälkeen näin Kuuttin, tarkoituksenamme mennä leffateatteriin katsomaan Instellar. En ollut syönyt mitään, joten päätimme käydä sieppaamassa minulle ranskikset B5-baarin takaosassa olevasta grillistä. Kävelimme pääkatu Laugaveguria pitkin kohti B5:sta ja huomasimme, että poliisiautoja sekä ambulansseja oli paljon liikkeellä. Katselimme katua eteenpäin ja ihmettelimme, savusiko edessäpäin. Ja kyllä, jahka pääsimme tarpeeksi lähelle, pääsimme todistamaan B5:sta ulos puskevaa savua ja poliisit sulkivat kadun juuri nenämme edestä. Perustiistai siis. Lisäksi hukkasin rakkaan täydellisen kokoisen Ruotsista ostetun juomapullon leffateatteriin, jätin sen takkini kanssa paikoilleen Islantilaisten leffateatterien harrastaman leffatauon ajaksi, ja kun palasin paikalleni, pulloni sijaan juomatelineessä oli jonkun pahvinen kokismuki.

Interstellar oli ihan mielenkiintoinen, mutta siinä oli liian suuri juoniaukko lopussa, jotta olisin voinut sanoa nauttineeni siitä. Onneksi leffoissa käyminen (etenkin tiistaisin) on täällä halpaa.

Tämän viikon tiistaina olin vain niin väsynyt, että olo oli paska.

Kielitaidoista

Toissa viikolla mulla oli yksi mieleenpainuvimmista asiakkaista. Tämä kyseinen vanhempi henkilö liihotteli kauppaan sisään pahaa aavistamatta, ja kysyi minulta jostain tuotteesta jotain paikallisella kielellä. En muista, osasinko sopertaa, jotain vastaukseksi, vai sanoinko vain suoraan pahoittelut, mutten puhu kieltä vielä kovin paljoa (islanniksi toki). Tästähän asiakkaani innostui, ja alkoi tenttimään minulta asioita rakkaalla äidinkielellään. Tällaisia henkilöitä saapuu aina välistä kaupalle ja henkilöstä riippuen he ovat enemmän tai vähemmän hauskoja harjoituksia. Aivot mutkalla ja pinnistellen onnistuin joten kuten vastailemaan suurimpaan osaan hänen kysymyksistään edes jotenkin, ja olin itseeni suhteellisen tyytyväinen. Lopussa ennen kaupasta ulos marssimista hän kysyi englanniksi, kauan olen opiskellut kieltä. Kerroin, että kolme viikkoa. Tähän hän iloisesti totesi, että siksi islantini on niin huonoa, toivotti hyvät päivänjatkot ja marssi pois. Toki tämä henkilö ei varmasti tarkoittanut tahalleen lannistaa minua, mutta tuntui kuin minulta olisi vedetty suuresti iloitsemani karkki käsistä.

Joten en olisi voinut olla yhtään enemmän riemuissani, kun sunnuntaina kauppaan tuli pariskunta ostamaan lahjaa ystävälleen ja koska he kysyivät vasta paketointivaiheessa jotain hankalaa, sanoin peruspahoittelut kielitaidon puutteestani vasta silloin. Pariskunnan silmät aukesivat apposen ammolleen ja he kysyivät, kauan olen opiskellut islantia. Tässä vaiheessa vastaus oli jo neljä viikkoa, mutta he vastaanottivat tiedon erittäin ihanasti, he alkoivat innoissaan hehkuttaa kielitaitoani ja sanoivat kuvitelleensa, että olisin opiskellut ainakin puoli vuotta.

Kaikkia ei voi miellyttää, ja pariskunta saattoi ehkä hieman liioitella minua rohkaistakseen, mutta ää haluaisin oppia tän kielen niin äkkiä ku mahdollista! Harmittaa, että en ole täällä kolmea kuukautta kauempaa, enkä usko, että onnistun oppimaan kieltä kovin paljoa tätä syvällisemmin. Uskon, että kaupassa työskentely on samaan aikaan sekä paras että huonoin tapa vahvistaa kielitaitoa. Toisaalta, pääsen kuulemaan joka päivä kun ihmiset puhuvat kieltä, mutta toisaalta, kaikki asiakkaat eivät arvosta sitä, etten osaa puhua islantia, eikä se ole myynnille hyväksi.

Yllättävän moni (vanhempi) islantilainen muuten puhuu ruotsia. Jostain syystä he ovat käyneet siellä asumassa useamman vuoden, monessa tapauksessa he ovat sekä opiskelleet että työskennelleet siellä. Ken ties miksi. Jotenkin karua, kuinka myös minun ruotsi varmentuu täällä, islannin kieli valitettavasti herättää uinuvia ruotsinkielen muistoja sisälläni, valitettavasti siksi, että mieleeni nousevat ruotsin kielen sanat harvoin kääntyvät islannin kieleen, sekä pääsen käyttämään sitä aika usein asiakaspalvelussa.

Bonuskuvituksena Ivana Helsinki-mekko, 

Celena B jonka meinaan ostaa jahka veronpalautukset tulee!

Peltipurkkitehdas

Torstaina oli suuri päivä: kielikoulun valmistujaispäivä. En ole varma, olenko ehtinyt täällä blogissa mainitsemaan, että osallistuin ensimmäisen tason islanninkielen kurssille The Tin Can Factory-nimisessä koulussa. Viimeisenä päivänä oppilaat toivat ruokia ja tarjoamuksia omista maistaan yhteisesti syötäväksi. Minun oli tarkoitus tehdä omenakaurapaistosta ja tuoda se jäätelön tai vanilijakastikkeen kera, mutta vietin turhan huoletonta elämää, enkä ehtinyt leipoa, joten aamulla polkiessani koululle poikkesin ensin ryöstämässä suomikaupalta salmiakkia ja pätkiksiä. Läpi meni.

Huono vastavaloon otetttu kuva, mutta mulla 

oli kiire juosta suihkuun niin en jaksanu ajatella.

Kurssi oli minusta, opettajat puhuivat meille aina mahdollisimman pitkään islantia, jos emme ymmärtäneet, he ensin koettivat selittää asian islanniksi ja vasta viimeisenä vaihtoehtona sanoa asian englanniksi. Tällainen metodi toki vaatii pientä islannin osaamista tai edes ruotsin/norjan/tanskan ymmärrystä, eikä se toiminut kaikille yhtä hyvin. Ensimmäisen tason oppilaat oli jaettu kolmeen ryhmään ja olin havaitsevinani, että se on tehty oppilaan kotimaan ja mahdollisen lähtötason mukaan. Välillä kaikilla ryhmillä oli jotain yhteistä puuhaa, kuten (viimeistä viikkoa lukuunottamatta) joka viikon torstaina jokainen ryhmä kokkasi ruokaa ja tehdyt ruuat jaettiin kaikkien ryhmien kesken ja syötiin yhteisesti. Pari kertaa kävimme myös museoissa.

Olin ryhmässä, jossa oli skandinaavit, minä ja toinen suomalainen sekä pari keskieurooppalaista ynnä pari muuta, joilla oli edellytykset hyvään lähtötasoon (esim. amerikkalainen, jolla oli islantilainen mies). Meillä oli aika korkea taso ja etenkin alussa etenimme nopeaa, uskon, että meidän ryhmää hidasti lähinnä se, että kysyimme liikaa miksi asiat sanotaan kuten ne sanotaan. En sinänsä koe, että olisin ihan älyttömästi tällä kurssilla oppinut, koska olen tottunut orjamaiseen kieliopin ulkoapänttäämiseen kouluissa, mutta The Tin Can Factoryssa opetus tapahtui enemmän vuorovaikutuksen kautta, ja tuloksia on havaittavissa arkielämässä ja se on motivoivaa. Sanavarastoni on laajentunut ja olen varmempi paskan islannin puhuja. Mitä enemmän osaa kieltä, sitä enemmän myös mahdollisuuksia sen käyttöön aukeaa koko ajan. Pidin opetustyylistä, mutta suoraan sanottuna minun kielen oppimistani olisi myös enempi kielioppi ja vähempi pelien pelaaminen auttanut. Pelasimme tosiaan välistä pelejä, joiden avulla opeteltiin aina tietyn sanaryhmän sanoja, muuten tehokas tapa, mutta peliryhmät olivat mielestäni ihan liian isoja, koska aina oli pieni ikuisuus odottelua ennen omaa vuoroa.

Työharjoittelupaikkani reiluina tyyppeinä maksoivat tämän kurssin minulle, ja se laskettiin osaksi työaikaani. Nyt olen kuitenkin sen verran innostunut kielestä, että haluan osallistua taso 2:n kurssille omasta pussistani. Sitä ei myöskään tulla laskemaan enää työaikaan, ja lähempänä joulua aikataulut saattavat käydä rankaksi, sillä kauppa on kaksi viikkoa ennen joulua auki iltakymmeneen saakka, mutta olen valmis riskeeraamaan sen.

Alussa minua kovin suuresti järkyttänyt 39.900,- kruunun (jjotain 250-300 euron väliltä) kurssimaksukin tuntuu mielekkäältä siitä huolimatta, että minun on nostettava opintolainaa voidakseni kattaa sen, mutta täällä eläminen ei olekaan ollut niin kallista mitä pelkäsin, joten se ei haittaa. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että joudun nyt vasta nostamaan lisää opintolainaa. Nostin lainaa ennen lähtöä saadakseni takuuvuokran Islannissa katettua, mutta muuhun en oikeastaan sitä ole tänä syksynä käyttänyt. Olen kuitenkin vahingossa päätynyt tilanteeseen, että syön viikon aikana monesti ulkona tai käyn kahvilassa natustamassa jotain ennen työvuoron alkua, koska kielikoulun ja töiden välissä oleva hassu pari tuntia ei ole tarpeeksi pitkä, jotta viitsisin polkaista kotiin. Olen kyllä löytänyt helppoja hyvän hintaisia ruokapaikkoja, joissa käyn usein, mutta en silti koskaan Suomessa ole näin tehnyt. En kyllä pystyis tähän ilman apurahoja, eikä tämä pidemmän päälle ole kannattavaa, mutta koska olen täällä niin lyhyen aikaa, en jaksa välittää niin pienistä elämää suuresti helpottavista menoista. Lisäksi Islannissa on ainakin toistaiseksi minusta halvempaa käydä kaupassa kuin Suomessa. Ruokapaikat ovat helposti kalliimpia, mutta niistäkin pitää osata löytää ne hyvät halvat. Vakiopaikakseni on muodostunut Vegetarian Cafe also known as Garðurinn/Ecstasy's Heart Garden, jossa on joka päivä eri ruoka lounaana, sen saa joko isolta tai pieneltä lautaselta, sekä päivän keitto, joka myöskin tarjoillaan isosta tai pienestä kulhosta. Hinnat ovat minulle sopivia, ravintolakahvila on erittäin lähellä työpaikkaani, eikä tarvitse huolehtia siitä, että onko ruuassa lihaa. Ruoka-annokset voisivat ehkä olla hieman suurempia, koska tällainen ahmatti syö sekä ison että pienen lautasellisen ruokaa erittäin nopeasti ja siitä jää hieman nälkäinen olo. Keittoannokset sen sijaan ovat mahtavia ja juuri sopivia.

Herkullinen pieni annos, iso annos ei kyllä ollut paljoa isompi.

Palatakseni kielikurssiaiheeseen, toisen tason kurssilla pitäisi olla kielioppia. Toivon näin, koska nyt sitten itse maksan sen. Valitettavasti kaikki eivät ensimmäiseltä kurssilta jatka kakkoskurssille, mielenkiinnolla odotan, mikä muiden ryhmien jatkoprosentti on. Mutta opetustyyli oli varmasti sellainen, joka ajaa ihmiset pois, mikäli se ei sopinut heille. Yksi ryhmäläisemme oli Bulgariasta, hän oli asunut Islannissa jo jonkin aikaa, mutta sanoi, ettei koe oppineensa tarpeeksi tällä kielikurssilla, jotta jatkaisi samassa paikassa. Hän aikoo kokeilla jotain toista koulua tosin. Ja hänestä olen varma, että kyse ei ole epämotivoituneesta opiskelijasta, joka syyttää koulua omasta oppimattomuudestaan, sillä hän kulki kaiken maailman ilmaisilla kielenharjoitustapahtumissa kielikurssin ollessa käynnissä ja hän osti kirjoja ja oikeasti luki niitä. Hän olisi tarvinut sen, että opettaja olisi selittänyt kaiken myös englanniksi.

Opeteltiin yhen ruottalaisen kans "Ekki sól i hjarta..."

Toivottavasti mulla nyt käy hyvin, ja kakkoskurssin opettaja on hyvä ja kiva, koska kaikki opettajat eivät vakuuttaneet minua (tiän, ettei ekan kurssin ope vedä näitä jatkokursseja ollenkaan). Toivottavasti meillä myös on lisää kielioppia.

Kokemus uimahalleilta

En enää jaksanut odottaa täydellistä parantumista, vaan päätin seksikkäästä yrjöyskästäni huolimatta mennä testaamaan uimahallin. Lähin uimahalli on ehkä noin puolen kilometrin päässä kämpiltä, ja sinne oli yllättävän helppo löytää, kiitos osittain uimahalliliikennemerkkien. Uimahallin tiskin takana oleva nainen kysyi minulta ystävällisesti, tiesinkö, kuinka toimia. Vastasin kieltävästi ja hän kehoitti lukemaan englanninkieliset ohjeet uimahallin perusasioista, mutta painotti, että suihkuun on mentävä alasti ennen altaille menoa. Muuten muutoin niin iloiset ja ihanat mummot alkaa huutamaan. Näillä saatesanoilla lähdin hipsimään pukuhuoneille ja suihkuun, en törmännyt iloisiin tai vihaisiin mummoihin.

Suihkutiloista altaille päin käveltäessä sain vielä muistutuskylttejä suihkussa käynnistä. Ulos astuessa yhden asteen pakkanen oli henkeäsalpaavan pureva, ja pakokauhuisena bongasin lähimmät rappuset altaaseen ja ryntäsin sinne. Jos joku ei ole aiheen kanssa tuttu, Islannissa suurin osa uimahalleista on tosiaan ulkosalla. Ei siis pelkästään Blue Lagoon-kylpylä, vaan kaikki perusperttien ja muiden kaupunkilaisten käyttämät uimahallit. Aluksi höyryävä vesi ei tuntunut lähellekään tarpeeksi lämpimältä ja henkeä haukkoen aloin uida 25 metrin pituista allasta päästä päähän. Ajatus kilometrin uimisesta tuntui kuvottavalta, olosuhteiden lisäksi myös siksi, että olin syönyt vasta sekä viime uintikerrasta oli ehtinyt vierähtää jo reilu kuukausi. Hetken aikaa höyryävässä vedessä pulikoituani aloin kuitenkin tottua lämpöön ja lopulta polskiminen oli varsin mieluisaa. Jouduin vaihtamaan rataa kun koululaiset tulivat uimaan, ja tämä oli lähempänä isompaa allaskokonaisuutta, joten vesi oli välillä reilusti lämpimämpää ja kylmempää kuin aikaisemmin, ja totesin, että kuumemmassa vedessä on ikävämpi uida.

Altailla oli aika tyhjää kun menin sinne puoli 4 aikoihin, neljän jälkeen ihmisiä alkoi pukkaamaan enemmän, joten olin tyytyväinen, että olin ohjelmani loppusuoralla. Koululaisten vuoksi vain kaksi rataa oli yleisessä käytössä, joten tapahtui suurin uimahallipainajaiseni (jonka lähes poikkeuksetta kohtaan aina Suomessa): muita ihmisiä tuli SAMALLE RADALLE. Koska mulla oli enää pari kertaa päästä päähän jäljellä, pakottauduin kestämään tämän epämiellyttävän tilanteen, mutta hämmästyksekseni osa ihmisistä vain ui kuntoaltaan läpi päästäkseen kuumille altaille. Ainoastaan yksi tulokas jäi radalle minun jälkeeni.

Kun sain ns. tylsän osuuden hoidettua alta, oli aika mennä testaamaan kuumat altaa. Pohjustukseksi: olen viileiden suihkujen ystävä, joka joskus nostaa suihkun lämpötilaa jopa melkein 30 asteeseen, mutta yleensä pysyn reilusti alle 25. Menin ensin 36-38 asteiseen altaaseen, joka tuntui kärventävän lämpimältä. Pakottauduin kuitenkin olemaan menettämättä kasvojani ja tyynesti kävelin istumaan muiden ihmisten joukkoon tehtyäni muutaman harha-askeleen lasten puolta kohti. Lämpö tuntui tukahduttavalta, mutta päätin istua alas hetkeksi. Onneksi siihenkin tottui pian, ja sitten se oli ihan mukavaa, kai? Naamani ehkä paljasti, etten ollut ihan sinut tämän altaan kanssa, parhaani mukaan koetin hengata mahdollismman välinpitämättömän viileästi yksikseni. Tämän jälkeen testissä oli 38-40 asteinen allas, joka oli huomattavasti ensimmäistä lämmintä allasta pienempi, mutta ehkä koska aste-ero oli niin pieni, en havainnut mitään sen suurempia tuntemuksia itsessäni. Jätin kylmäaltaan välistä ja menin höyrysaunaan, joka kulki "steam bath" nimellä. Tämä oli suoraan sanottuna iso pettymys, mutta kai se oli parempi kuin ei mitään. Hallilla olisi ollut myös "oikea" sauna, mutta se olisi maksanut ylimääräistä, joten en tällä kertaa raaskinut sitä ottaa. Onnistuin myös polttamaan jalkani höyrysaunan kivisellä lattialla, osittain typeryyttäni, mutta osittain myös koska lattialla ei ollut mitään kunnon kävelypuita, vaan jotkin pienet joogamaton tapaiset asiat, toisistaan kauas sijoitettuina.

Suurin osa ihmisistä tosiaan meni suoraan lämpimille altaille, ja jotain ihmisiä en ollut edes nähnyt ennen niille saapumistani. Islantilaiset tykkää vissiin aika paljon pelkästään lillumisesta. Kuuttikin mainitsi, ettei hän koskaan edes astu pitkiin altaisiin, ovathan ne niin kylmiä ja kaikkea!

Kaikkien näiden lämminaltaiden ja höyrysaunan jälkeen oloni oli turta, eikä pakkanen purrut. Laahustin takaisin sisätiloihin. Sanoisin, että oli mu ka vaaa. Ja pukuhuoneessa oli ilmaiset hiustenkuivaajat, mitä ei aina Suomen uimahalleissa ole maksullisenakaan! En tosin tiedä, onko näin kaikissa uimahalleissa, mutta ainakin Vesturbæjarlaugissa ne olivat ilmaiset. Uimahalli ei ollut sisältä eikä ulkoa kovin kummoisen näköinen, mutta ihan asiansa ajoi. Aino suosittelee! 600 kruunua maksoi tämä ilo, pivon mukaan tämä on 4 euroa.

Slutstation

Uhhuh, vihdoin Icelandic Airwaves on ohi. Näin liputtoman näkökulmasta musiikkifestari oli mukava, koska Airwavesiin kuului olennaisena osana paljon off venue tapahtumia, jotka olivat ilmaisia. Olin aika yllättynyt siitä, kuinka paljon tämä tapahtuma toi ihmisiä pienen maan pieneen pääkaupunkiin. Törmäsin muutamaan amerikkalaiseen, jotka eivät olleet edes aikaisemmin poistuneet Yhdysvalloista, mutta jotka olivat päättäneet repäistä ja tulla Islantiin musafestareille. Ohjelmaa oli eniten keskiviikosta sunnuntaihin ja joka ilta tulikin käytyä keikalla tai kahdella. Iltaisin pieni ahtaanpaikan kammo alkoi vain puskemaan päälle, sillä kuten ihmisiä oli hyvin paljon joka paikassa, ja kaikki yrittivät tietenkin pusertautua mahdollisimman lähelle lavaa. FM Belfastin keikalla Kex Hostelsissa emme päässeet edes sellaiseen paikkaan, että musiikki olisi kuulunut hyvin, joten lähdin kesken keikan pois, koska en väsyneenä nähnyt mitään syytä seisoa huonossa kohdassa jääden täysin ulkopuoliseksi lavan tapahtumista. Kun menin ulos, ihmiset jonottivat tälle ilmaiskeikalle. Koetan siis viestiä, että ihmisiä oli ihan järkyttävä määrä iltaisin. Etenkin Kex Hostelilla, joka on ilmeisesti vakiinnuttanut itsensä hyväksi musapaikaksi. Valitettavasti jonot eivät kuitenkaan loppuneet ilmaiskeikkoihin, vaan virallisiin tapahtumiinkin ihmisiä riitti jonoksi saakka, eivätkä kaikki päässeet katsomaan kaikkia haluamiaan bändejä. Tämä on minusta aika tökerö virhelaskelma festarien järjestäjiltä, jos itse maksan festarilipusta, oletan, että väenpaljous ei minua estä pääsemästä himoitsemilleni keikoille. En tiedä onko tämä vanha ongelma, mutta toivottavasti se korjataan ensi vuoteen mennessä. En itse henkilökohtaisesti näe syytä maksaa lipusta, jonka kanssa minun pitää jonottaa joka paikkaan, jos voin nähdä suurimman osan esiintyjistä jonottamalla ilmaisiin tapahtumiin.

Lauantaina kaksi viikkoa sitten syntynyt unelmani toteutui, ja pääsin näkemään näkemään Börnin livenä. Hekin esiintyivät Kex Hostellilla, mutta luojan lykystä kello 2 päivällä. Lähdimme Rapun kanssa kotoa hieman ennen yhtä, ja paikka loisti tyhjyyttään kun saavuimme sinne, joten pääsimme istumaan pöydän ääreen ihan lavan ääreen. H-hetken lähestyessä ihmisiä alkoi lipua paikalle ihan mukavasti, mutta ei läheskään niin paljoa, mitä iltaisin oli ollut. Börn oli ihan mahtava, suosittelen tutustumaan, harmi kun heiltä on vain yksi kappale youtubessa, mutta jos innostuu, heidän musiikkiaan voi ostaa onlinena bandcampista!

Börn = Lapset

Airwaves alkakoon

Kävimme Rapun kanssa ekalla Icelandic Airwavesin off venue-keikalla, joka oli Loft Hostelissa. Halusin sinne Prins Póló-bändiä katsomaan ja Rapu tarjoutui seurakseni. Musiikki oli hyvää ja bändi veti livenä paljon kivemmin, miltä youtubessa oleva materiaali kuulostaa. Pääsin kuitenkin turhan läheisiin kosketuksiin paikallisten kanssa ja pari tekemääni huomiota saivat vahvistusta:

- Islantilaiset on pitkiä. Uskon, että keskivertopituus on korkeampi kuin Suomessa, sillä en nähnyt mitään. Yritin ottaa kännykällä kuvan nostamalla kädet mahdollisimman ylös, mutta eipä se näköjään paljoa minua enempää nähnyt.

- Islantilaiset on röyhkeitä keikoilla. Oon joskus aikasemmin kuvitellu, että mulla ei ole keikalla tilaa olla, mutta islantilaiset ahtautuu niin tiukkaan, että käsiä ei uskalla nostaa, koska niitä ei saa välttämättä laskettua alas. Puolet keikasta jonku käsi oli takamustani vasten, mutta oletan, että se oli lähinnä pusertuneesta tunnelmasta johtuen. Sain tällä keikalla kahdesti kuonooni edessä seisovien nutturoista. Jos koetat jättää eteesi hieman henkilökohtaista hengitystilaa,

- islantilaiset on vielä röyhkeämpiä, ja tunkeutuu kaikkiin tulitikkuaskia pidempiin väleihin. En ole mikään erityisen intohimoinen keikoilla ramppaaja, joten nämä saattavat olla ihan normaaleja asioita muuallakin, mutta kiinnitinpä huomiota. Ja tää tunkeutuminen oli ihan sairaan ärsyttävää, ihmiset oikeasti vaan tunki ittensä toisten ohi mahdollisimman eteen.

Kun kyseinen keikka loppui, eksyimme kirjakauppa Eymundssoniin toiselle off venue-keikalle. Huomasimme sen ohi kävellessämme, että sieltä kuului hyvää musiikkia ja kipitimme kirjakaupan yläkertaan. Siellä oli soittamassa Milkhouse, joiden setti oli uskomattoman hyvä, harmi ku niiltä ei ole youtubessa kuin pari kappaletta. Jossain välissä bändin jäsenet vaihtoivat soittimia, eikä laatu kärsinyt yhtään! Eikä ihmisiä ollut edelliseen keikkaan verrattuna nimeksikään, joten pystyin itse olemaan röyhkeä pitkä tyyppi, joka tunkeutuuu ihan eteen.

Milkhousen keikka huipentui upealla melodikasoololla varustettuun kappaleeseen.

Fokk

 

Perjantaina tulee reissusta kuukausi täyteen, kolme viikkoa sairaana ja viikko hermoromahduksen partaalla. En ole saanut nukuttua kunnolla, mikä on tosi harvinaista. Maanantaina liityin uuden kaverin, Kuutin seuraan hallituksen vastaisessa mielenosoituksessa. Kaikki räminä ja paukutus oli jotenkin levollisen rauhoittavaa. Mielenosoitus oli aika rauhallinen kuitenkin, kananmunat eivät lennelleet. Alussa Jónas Sig soitti pari kappaletta, ja sen jälkeen ihmiset seisoivat mekastamassa ja heiluttelemassa kylttejään. Sanoisin, että islantilaisilla on oikea meininki, jos ei olla tyytyväisiä, on aihetta mekastaa (ja tää näitten hallitus on oikeasti aika perseen olonen), mutta mielenosoitus oli hieman epäselkeä. Tarkoitan sitä, että ei ollut mitään tiettyä yksittäistä asiaa, joka olisi kerännyt ihmiset sinne, vaan jokaisella tuntui olevan vähän oma asiansa, mitä ajaa. Yhtä kaikki, kukaan ei ole hallitukseen ja sen toimintaan tyytyväinen, mutta ehkä sellainen selkeä linja tekisi mielenosoituksesta mielekkäämmän. Vaikka sitten se, että hallituksen pitäisi erota. Hankala sanoa.

Tässä Reykjavík Grapevinen juttu tapahtumasta, joka on itse asiassa Villakuoreen kirjoittama.

Asiat, joita kadun, etten ottanut mukaan

En tajua, mikä noita tiistaiksi kutsuttuja päiviä täällä vaivaa, taaskin se tiistai oli ihan karsea! Säästän teidät kuitenkin tällä kertaa valituksilta tiistaista.

Nyt kun kolme viikkoa täällä tulen ja jään ja rikkidioksidin maassa tulee täyteen, olen ehtinyt hieman ikävöidä joitain asioita Suomesta, sekä huomannut mitä olisi pitänyt ottaa mukaan. Selkeä nro 1 tässä kategoriassa on

PITKÄT HOUSUT
Ei ole kovin mieltä ylentävää kulkea räkien ja yskien kaduilla hameessa tai lyhyissä housuissa. Jostain syystä kuitenkin ajattelin, että koska en viime talvena Suomessa tarvinut pitkiä housuja, en siis tarvi Islannissakaan, jossa ei tule yhtä paljoa pakkasta, vaan tuulee vaan. En tiedä, olisinko pitänyt niitä pitkiä housuja, jos olisin sellaiset jostain mukaan repäissyt, mutta huomaan, että kun se vaihtoehto puuttuu, olen surullinen. Lisäksi olen alkanut himoitsemaan asioita, joita olisi ehkä mukava pitää pitkien housujen kanssa. Onneksi puuttuu ne 10-20 € housut, niin ei tarvi turhaan ostaa mitään 200 euron mekkoa (lopullinen hinta täällä ois varmaan jotain 150, koska se ei ole yhtä kallis entä Ivanan nettikaupassa+TAX FREE).

FLEECE-TAKKI
Oon tietystä ajasta saakka inhonnu kaikkia mahollisia fleece-asioita ja siksi tämä yllättävä kaipuu tuli mulle yllätyksenä. Taisin tästä jo aikaisemminkin mainita, mutta mulla on tosiaan kaksi takkia mukana: talvitakki ja sadetakki. Voin kertoa, että sadetakki olisi muutamaan kertaan ollut paljon mieluisampi valinta, mutta koska siinä ei ole vuorta, se on ihan järkyttävän kylmä. Vaikka kuinka yritän tunkea sinne alle vaatetta, se ei ole lämmin. Uskon, että vastaus tähän olisi ollut fleece-takki väliin, mutta hei, oon käyttäny mun ainokaista fleecetakkia vain lenkkeillessäni, joten miten oisin voinu aavistaa tämän pulman? Islanti voisi tehdä jotain säälleen, jos vaikka semmonen järjestely, että silloin kun sataa, ois lämmin? Se kelpais mulle.

HÖYLÄ
Yritin ottaa mahdollismman paljon kaikkia vanhoja hygieniatarvikkeita, jotta ne voisi tarvittaessa hylätä tänne takaisin lähdön koettaessa. Höylä kuitenkin unohtui, ja tämä sai minut surulliseksi, sillä vaivalla puunasin ja siivosin kylpyammeen, jotta pääsisin sinne lillumaan ja pehmittämään sääreni, mutta sitten en löytänytkään höylää mistään. Olin silloin vähän huonlla tuulella, joten tämä sai minut kovin ärtyneeksi menneisyyden Ainolle, olen varmaan jättänyt höylän johonkin levälleen Suomen kämppään, koska muistan ottaneeni sen käteen. Tämä nyt ei ole maailmanloppu, mutta sinä päivänä kun tajusin sen jääneen, olin kovin herkkänä ja vihaisena.

HYVÄT KENGÄT TAI KAHDET
Otin mukaan suht talviset kengät. Tämä oli väärä valinta. Ois pitäny ottaa ne kengät, joissa oli hyvä ja mukava kävellä. Toisaalta, nämä ovat vähän lämpimämmät ja näihin mahtuu enemmän sukkia. Mutta toisaalta, lumesta ja pakkasesta ei ole vielä tietoakaan. Ja uskon, että nämä ei ole kovin extreme-olosuhteiden kengät.

Sen lisäksi, että minulla jäi asioita Suomeen, onnistuin myös ottamaan turhaa tavaraa mukaan. Esimerkiksi otin ihan sairaan paljon sukkia mukaan. Tai siis joo, jee, sukkia, mutta ei niitä nyt noin paljoa olisi tarvinut. En näköjään suhteuttanut normaalia sukkien käyttöäni yhtään pakatessa. Lisäksi otin höylän terän mukaan. Kyllä, unohdin höylän Suomeen, mutta tattadaa, muistin ottaa varaterän! Voi minua onnekasta.

Alkoholi tarvis ehkä oman tägin...

Onni on asua parin islantilaisen kanssa saman katon alla! Viime viikon torstaina Rapu kertoi, että Bíó (<-mikä kauhea väännös!) Paradísissa alkaa pieni filmifestivaali, jonka aiheena on venäläiset elokuvat. Torstaina oli yksi ilmainen näytös, johon menimme, Villakuore liittyi seuraamme leffateatterissa. Esityksessä ollut elokuva oli The Postman's White Nights. Se oli ihan mielenkiintoinen, se kertoi pienen eristyksissä olevan venäläiskylän arjesta, päähenkilönä postimies, joka jakoi postia kulkien veneellä joka paikkaan. Kylä oli oikea ja näyttelijät olivat kylän oikeita asukkeja, eli he eivät olleet "oikeita" näyttelijöitä. Kuvaus oli aivan upea ja elokuva oli onnistunut vangitsemaan pienen kylän hengen ja tunnelman erittäin todentuntuisesti. Elokuva oli aika pohdiskeleva, ja päähenkilön opetus/elokuvan viesti/tai jotain edes sinnepäin jäi aika hämäräksi meille kaikille. Oli se ihan katsottava ilmaiseksi elokuvaksi, mutta en tiedä kuinka paljon sitä suosittelisin kenellekkään. Se oli sopiva elokuva hiljaiselle sadepäivälle.

Elokuva taisi olla ensimmäinen esitys koko festivaalien aikana, sillä se pohjustettiin pienellä avajaispuheella parinkin ihmisen toimesta, eräs oli joku venäläinen elokuvatyyppi, joka oli tehnyt jotain elokuvan eteen. Hän kutsui yleisön liittymään seuraansa viinilasilliselle elokuvan jälkeen. Tirskuin Rapulle, että se ei taida enää olla ilmaista. Vaan kuinkas kävikään! Kun astelimme leffateatterista ulos, aulassa oli pitkät pöydät täynnä ilmaista viiniä ja juusto-viinirypäle-tikkuja. Nam!

Nautittuamme sivistyneesti yhdet lasilliset Villakuoreen kanssa, lähdimme kolmisin lompsimaan baariin, jonka nimeä en harmikseni muista, mutta se oli varsin mielenkiintoinen paikka! Kun astuimme sisään, se vaikutti siistimmältä ja hienostuneemmalta baarilta kuin mikään baari, missä olen Reykjavíkissa tähän mennessä käynyt. Emme kuitenkaan olleet tulleet upeille drinkeille, hampurilaisille, joita sai pienestä grillistä, joka oli baarin takaosassa oma erillinen pieni huoneensa ja tyyliltään erittäin räkälämäinen. Eli oli piskuinen hampurilaisgrilli, joka oli baarin sisällä. Itse hamppari oli ihan hyvä, ja baarin puolelta sai jopa sitä kuuluisaa Somersbytä hanasta happy hour hintaan! Viime viikonlopun jälkeen Somersby ja muut sokerisiiderit alkaa kyllä tulla vähän joka korvasta ulos, koska yllättävistä paikoista saa kuin saakin Somersbytä tai Kopparbergiä tai jos ei muuta, niin Lemon Garagea. Ugh, kaipaan väljähtäneitä kuivia hanasiidereitä kovin. Viikonloppuna minulle selvisi myös, että Reykjavíkin baarit eivät mene kiinni neljältä, ja baarimikoillakin voi mennä lujaa tiskin takana.

Onni on myös asua journalisti-islantilaisen kanssa saman katon alla, pääsimme Talitintin kanssa Villakuoreen siivellä yhden hinnalla sisään Húrraan, jossa oli Agent Frescon keikka.

En nyt tähän hätään löytänyt youtubesta mitään videota, joka olisi mun mielestä tarpeeksi avannut tätä bändiä teille, ne oli livenä ihan mahtavia. Niiden biisit saatto muuttua kesken kaiken kauniista rock-balladista aggressiiviseksi huutopunkiksi, ja se oli mahtavaa!

Maltan tuskin odottaa ensi viikolla koittavaa Icelandic Airwaves-festaria, joka on loppuunmyyty, mutta luvassa on paljon pääkeikkojen ulkopuolisia keikkoja, jotka käsittääkseni ovat ilmaisia.

Islannin mälsin viikonpäivä

Tiistai - tuo päivistä kauhein. Tiistaisin pääsee leffaan halvemmalla, miksi? Koska tiistai. Tiistaisin lähipizzeriassa on tarjous, miksi? Koska tiistai. Ilmeisesti kukaan ei vapaaehtoisesti poistu kotoaan tiistaina.

Maanantaisen kauhean sadepäivän jälkeen tiistaiaamuna valkoisena aukeava Reykjavík täytti minut riemulla. Lunta oli joka paikassa ja sain luvan kanssa käyttää talvitakkia, sadetakissa hytiseminen vain kaukaisena muistona. Kauniista aamusta huolimatta kyseisestä päivästä tuli paskin päivä Islannissa tähän mennessä. Tai ehkä kivemmin sanottuna, "haastavin"?

Maanantai-iltana, kylmyydestä huolimatta tyytyväisenä. Sadetakkini on mitä kaunein, mutta se ei ole lämmin. Mulla oli tuolla alla melkein kaikki puserot, mitä mulla on mukana, mutta silti oli ihan sairaan kylmä. Joku fleece-takki sinne alle ois varmaan ollu ihan jees.

Koko päivä oli ylipäätänsä hiljainen kaupalla, mutta ne harvat asiakkaat, ketä tuli sisään, onnistuivat olemaan jotenkin harmillisia. Oli muutama kultakimpalekin, kuten yksin kauppaan tullut pieni tyttö, joka oli ensimmäinen asiakas, jonka kanssa minun oli pakko puhua islantia. Mongersin epämääräistä ruotsin ja islannin sekoitusta, mutta tyttö tuntui tajuavan mitä sanoin. Itse en valitettavasti ihan ymmärtänyt, mitä kaikkea hän sanoi ja erityisesti hänen pitkät loppuhyväisensä ovella olivat minulle ihan hepreaa. Vaikutti siltä, että minun olisi pitänyt vastata kirkkaasti loistaville silmille, mutta minulla ei ollut hajuakaan mistä oli kyse. Ties vaikka olisi haukkunut minut pystyyn, en olis tajunnut! Hyvin söpö tapaus oli kuitenkin.

Valitettavasti tyttö ei ollut ainoa, joka ei puhunut minulle englantia. Vaikka yritin aina kohteliaimmalla ja kauneimmalla tavalla pahoitella, etten vielä puhu islantia kovinkaan paljoa, jotkut asiakkaat tuhahtelivat minulle väkisin islantia, mihin en pystynyt reagoimaan mitenkään. Pari aika asiakaspalvelullisesti tiukkakin tilannetta oli, ja iltavuoron tekijä sairastui, joten työpäiväni vähän venähti (ei mitenkään huimaksi tosin, pidemmäksi vain mitä aamulla ajattelin sen kestävän), joten taisin myös siitä johtuen olla lopussa aika väsynyt. Viimeisen vartin vain tuijotin kassakonetta, valmiina aloittamaan sulkemisoperaatiot heti kun h-hetki näkyisi siinä, vaan 3 minuuttia ennen sulkemista pieni turistiryhmä ahtautunut pieneen kauppaamme. Tein parhaani pitääkseni leveimmän takataskusta löytyvän hymyn ja annoin heidän rymytä kaupan läpi tavaroita pudotellen ja tarjouduin jopa auttamaan etsimään tälle tonkimiselle päämäärää, mikä ei kelvannut, mutta kannatti antaa heidän tulla rauhassa. Yksi heistä oli aivan ihastunut kauppaan (loput neljä kävivät aika nopeasti vain tonkimassa paikat läpi), ja huolella hän valitsi värikkäimmät ja kauneimmat sukat itselleen ja hänen hyvästä mielestään jäi itsellekin sen verran mainio fiilis, joten se että säntäsin hakemaan kyltin kadun varresta 5 minuuttia myöhemmin kuin olisin halunnut, ei haitannutkaan. En kuitenkaan taaskaan ehtinyt Bónukseen, koska se menee aina aikaisin kiinni, joten jouduin jälleen kerran turvautumaan Viðir-kauppaan, joka ilmeisesti on hieman kalliimpi, joten en viitsi älyttömästi sieltä ostella.

Kun pääsin kotiin, Villakuore pelasi roolipeliä jonkun random-kaverinsa kanssa jälleen kerran. Rapu ei ollut kotona, enkä nähnyt Talitinttiäkään, hänelläkin on tapana random-pelaajien ollessa talossa linnoittautua omaan huoneeseensa. Tunsin itseni aika yksinäiseksi, eikä skypetyskään Suomeen auttanut. Jonkun tunnin kotona chillattuani tunsin itseni hyvin kipeäksi, mutta vielä ei flunssa tahi tauti ole minua niin pahasti taittanut, että olisi sänkyyn pitänyt jäädä. Sinänsä hyvä, mutta ärsyttävää olla vähän kipeä, olisi paljon helpompi vain sairastaa kunnolla ja olla sitten terveenä! Onneksi huomenna ei ole kuin islannintunti (!!) ja sitten voin palata kotiin palauttelemaan itseäni.

Jumalallista kämppiselämää

Tässä postauksessa minun on tarkoitus avata hieman, millaisessa asunnossa ja keiden kanssa asun.

Asun Länsi-Reykjavikissa, talossa, jonka epäilen olevan 60-luvulta. Käytävässä on roskakuilut ja kaikkien kuuden asunnon osoite on sama, mikä on ilmeisesti suhteellisen yleistä Islannissa. Tästä johtuen pidin huolen, että minunkin nimeni saatiin postiluukkuun äkkiä, koska postimiehellä ei (tietääkseni) ole mitään mahdollisuuksia arvata, mihin kuudesta postiluukusta tunkea minun postini, jos nimi ei löydy laatikosta. Talo ei ole ulospäin huomiota herättävä, ja se on helppo ohittaa huomaamatta, koska se ei ole ihan kadun varressa. Asunnon lämmitys toimii ikkunoiden alla olevilla massiivisilla lämpöpattereilla, joihin kaikkiin on sama säätönappula. Tämä on minusta varsin harmillista, sillä minulla ja joillain kämppiksilläni on selkeästi erilaiset preferenssit sen suhteen, kuinka lämmintä pitää olla. Asunnon sisäiset ratkaisut arkkitehtuuriset ratkaisut ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin rappukäytävällä sijaitsevat kenkäkaapit. Uskon, että teemoina olivat PUU ja VALO. Olisi ollut kiva nähdä, miltä kämppä näytti, ennen kuin tänne tehtiin pieni remontti, jossa varsin suuresta olohuoneesta tehtiin vain keskisuuri lisäämällä yksi huone asuntoon. Joka tapauksessa, kämpästä löytyy puisia seiniä, valkoisia laatikoita, puisia liukuovia ja valkoisia seiniä. Pojat kutsuvat paikkaa vaatimattomasti jumalten taloksi, koska talon omistajan nimestä ja "palatsi"-sanasta saa hauskan väännöksen, jolloin tätä paikkaa voi siksi kutsua.

Kämpässä asuvat vakituisesti veljekset Rapu ja Villakuore. Olen tuntenut Rapun jo useamman vuoden, mutta Villakuoreen kanssa tapasimme ensimmäisen kerran tällä reissulla. Kolmas minua pidempiaikaisempi asukki on Talitintti, joka on kotoisin Suomen länsinaapurista. Talitintin ja minun huoneemme ovat vierekkäin ja huoneistamme tullessa on vielä yksi väliovi, jonka kiinni pistämällä muun huoneiston ääniä saa vaimennettua mukavasti (poikkeuksena minun huoneeni kanssa on vieressä oleva vessa, mutta päivähälinässä se ei häiritse). Nään Talitinttia aika harvoin, hän opiskeluiden lisäksi käy myös töissä, joten hänellä on pitkiä päiviä. Eräs ilta oveeni koputettiin, yllätyksekseni siellä ei ollut Rapu kysymässä, haluanko katsoa jotain, vaan Talitintti, joka sanoi innoissaan, että ulkona on revontulia. Koetimme metsästellä ikkunaa, josta ne olisivat näkyneet, mutta valitettavasti ne olivat talon toisella puolella ja siitä oli jo hetki, kun Tinttinen oli ne nähnyt. Sitten kävi ilmi, että Talitintti oli ajatellut, etten ole ennen nähnyt niitä, koska ne olivat olleet hänelle itselleen niin suuri ihastus, kun hän oli saapunut Islantiin. Kivasti ajateltu siis!

Rapun ja Villakuoreen huoneet ovat myös samankaltaisen välioven takana, mutta oviaukosta vielä toistaiseksi puuttuu ovi. Rapun huone on se uusi huone, joka on tehty vetämällä seinä olohuoneeseen.
Rapu opiskelee kirjallisuutta, ja ainakin vaikuttaa siltä, että hän opiskelee paljon. Hän on toistaiseksi lukenut aika paljon kirjoja, mikä ei sinänsä ole yllättävää, mutta tuntuu, että muotoilun opintojen parissa on kokonaan unohtanut, millaista elämä oli, kun oli koko ajan kokeita, joihin piti päntätä. Rapu ja Villakuore ovat pesunkestäviä paikallisia, ja toistaiseksi ainoita toistuvia kosketuksiani islantilaisiin, joten luon koko ajan alitajuntaisesti pieniä stereotypioita islantilaisista heihin perustuen. Onneksi he ovat luonteiltaan ja tavoiltaan aika erilaisia, niin niitä ei synny kovin vahvasti. Heidän aamupalansa ja ruokakulttuurinsa kyllä järkyttävät minua. Kyllä Suomessakin syödään muroja ja marmeladileipiä, mutta tuntuu, että pojat syö joka aamu muroja ja joka päivä erilaisia marmeladileipähirvityksiä. Ehkä en ole päässyt koskaan marmeladileipiin oikealla tavalla sisälle, minulle ne ovat lähinnä olleet silloin tällöin syötäviä herkkuja. Kauhein leipä, mitä olen päässyt todistamaan, on Rapun rusinaleipä, jota hän syö vielä aika usein. Hän ottaa jonkin näkkärin näköisen leivän, levittää sen päälle kerroksen voita, kerroksen maapähkinävoita ja lopuksi kruunaa leivän rusinoilla. Itse en käytä voita leivän päällä normaalisti (oma outo tapani) ja rusinat ovat minusta ilman suklaakuorrutetta aika pahoja, joten tämän rituaalin seuraaminen saa minut yökkäämään. Kyseisen leivän maistaminen on yksi haasteeni, jonka aion toteuttaa ennen Suomeen paluuta. Jos joskus Rapu luet tämän tekstin, tein tämän rakkaudella ihmetellen, en pilkatakseni syömätapojasi.

Villakuore on toimittaja eräässä lehdessä, ja hän tuntuu pieneltä johtohahmolta, joka ajattelee järkeviä käytännön asioita. Hän loi meille siivousvuorot, mikä oli helpottavaa, sillä kämppä oli aika kauheassa kunnossa kun tulin. Täällä on nimittäin kaksi kissaa, ja uskon, ettei ennen minun tuloani täällä ollut sen suuremmin siivousvuoroja, joten kämppä oli varsin mielenkiintoisessa kunnossa. Koen, että olen aika epäsiisti ihminen, joten minusta oli superhälyttävää, että täällä oli minusta liian likaista. Paikka ei ollut epäjärjestyksessä, mutta pölypalleroita oli joka nurkassa ja koko lattia tuntui vuorautuneen kissankarvoihin. Nyt tilanne on siivousvuorojen ansiosta parantunut, Villakuore siivosi viime viikonloppuna ja minä tartuin imurinvarteen tänään. Imuri oli kyllä ihan kauhea, se on varmaan samalta vuodelta kuin koko asunto. Se ei ime, enkä ole ihan varma, miten sen upea "imupää" yrittää toimia, mutta jos ei muuta, se on oikein retro. En usko, että olen koskaan edes nähnyt noin vanhaa imuria käytössä. Toivon, että kosketushäiriöisen vedenkeittimen sijaan imuri saisi uuden jatkajan. Ehdin valitettavasti pistää imurin jo kaappiin, enkä viitsi olla niin nolo, että haen sen ulos, jotta saan siitä kuvia, joten joudutte selviämään ilman. Eikä se ehkä niin spesiaali ole nyt kun miettii...

En ole kissaihminen, joten odotin mielenkiinnolla, millaista on elää kissojen kanssa. En siis inhoa kissoja, mutta ne eivät ole mitään lempieläimiänikään. Toistaiseksi on sujunut hyvin, ärsyttää lähinnä kissankarvat kaikkialla. Osaan nyt arvostaa paljon suuremmin henkilöitä, joilla on kissoja, ja joiden asunto on siistissä kunnossa. Poikakissa on paljon tyttöä uteliaampi ja se usein haluaa tunkeutua huoneeseeni sängyn alle, en tajua miksi. Olen koettanut tehdä kissoille rajat selviksi niin, että pistän ne aina ulos omasta huoneestani sen kummempia lässyttelemättä ja yleisissä tiloissa taas annan niille huomiota, jos ne tulevat luokseni. Hassua vaan, mitä eläimet saa aikaan! Nyt kun niitä on joka paikassa, minun on pakko ottaa niistä kuvia, jos ne näyttävät jotenkin hauskoilta, ja välillä menen jopa itse yrittämään silittää niitä. Ne ovat ehkä alkaneet karttaan minua hieman sen jälkeen, kun olen koettanut silittää niitä. Hups. Poikakissa on etenkin aamuisin kaikkien nukkuessa kovin seurankipeä ja se tulee usein huutamaan oveni taakse. En tiedä, vainuaako se, että olen hereillä, vai käykö se vain joka paikassa koettamassa onneaan. Kun lopulta tulen ulos huoneestani, se heittäytyy maahan selälleen ja alkaa kierimään leikkisästi. Hetken aikaa se seurailee minua ja jatkaa pikku show'taan. Tyttökissa tulee yleensä itse lähelle vain kun syö. Villakuoreella on tapana antaa muroistaan ylijäänyt maito sille (jotenkin minua epäilyttää, kuinka terveellistä kisujen on litkiä sokerimaitoa), joten muuten arka kissa uskaltautuu kokeilemaan onneaan aina kun havaitsee jonkun syövän. Sinänsä söpöä, sinänsä rasittavaa kun joutuu pitämään kahvikuppia silmällä, jottei kissa mene maistamaan sitä. Talitintti on tehnyt kanssani saman havainnon, Villakuoreen ja Rapun rakkaus kissojaan kohtaan on rajatonta ja ääretöntä. En ole varmaan kenenkään kissanomistajatuttuni nähnyt olevan niin sairaalloisen ihastunut lemmikkiinsä, kuin nämä kaksi ovat. He ovat todella hellyyttäviä kissojensa kanssa, mutta en ole varma, mikä olisi etiketin mukainen käyttäytyminen kun keskustelu muuttuu kissan rakastamiseksi täysiä.

Ilta ulkona

Ensimmäinen "oikea" viikonloppu Reykjavíkissa lähestyi, enkä ollut viikolla ehtinyt paljoa ajatella, mitä sitä tekisi. Olin koettanut pitää silmät auki keskustassa liikkuessani, missä kaikkialla oli baareja ja miltä ne vaikuttivat. Ulospäin on vain kovin hankala olla varma mistään. Koska viikko oli ollut täynnä uusia asioita ja maisemanvaihto teki kaikista maallisista kouluasioista erittäin kaukaisen oloisia, olin kokonaan unohtanut isohkon koulutehtävän, jonka deadline oli perjantaina suomen aikaa kello 9 aamulla. Torstai-iltana viimeistelin palautuskuntoon  tein sitten kyseisen tehtävän harvinaisen väsyneessä olotilassa. Koko ilta tuntui jotenkin yksinäiseltä, ja yritin päästä törmäämään Rapun kanssa yleisissä tiloissa, jotta voisin kysyä hänen viikonloppusuunnitelmistaan, mutta tämä ei oikein ottanut onnistuakseen. Lopulta kun sain tehtävän palautettua, olotilani virkeni huomattavasti ja aloin vain käymään The Reykjavík Grapevine-lehden tapahtumaosiota läpi. Hankalan tutkinnan jälkeen (en oikein hallinnut kyseistä sivustoa) löysin kaksi keikkaa, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta: The Bangoura Band esiintyi Frederiksen Ale Housessa ja Ojba Rasta Húrra!-baarissa.

Perjantaina työni loppuivat joskus kahden aikoihin ja vinssasin täysiä kotiin, tarkoituksena alkaa johdattelemaan Rapu siihen tulokseen, että kannattaa lähteä keikalle. Kävimme syömässä läheisessä pizzeriassa, Texasborgararissa, pizza maksoi jotain reilu 6 euroa, joten sen herkullisuus tuli ihan täytenä yllätyksenä. Pizza oli paljon parempaa, kuin keskimääräinen pizza Suomessa yleensä. Ei paras pizza, jonka olen syönyt, mutta sanoisin, että tämän pizzan herkullisuus oli verrattavissa Vapianon (kasvis)pizzoihin! Menimme kyseiseen paikkaan erikoisen tarjouksen perässä, pizza+limonadi+kakkupala erikoishintaan, mutta valitettavasti heillä ei ollut kakkua. Sanomattakin selvää, että tämä oli pieni pettymys, mutta saman kadun varrella oli Rapun lemijäätelöbaari Valdís, joten haimme sieltä lohtua. Sitä lohtua sai kyllä hetken odottaa, paikassa oli vuoronumerosysteemi, otimme laput ja totesimme, että ennen meitä oli 10 numeroa, joista osa oli suurehkoja ryhmiä, joihin kuului paljon lapsia. Odotus kannatti, sillä saimme valtavat jäätelöpallot, ja ilmeisesti jäätelöt valmistetaan/sekoitetaan paikan päällä, ja näin kuinka vohveleitakin taiteltiin muotin mukaan. Otin kolmen pallon jäätelön, mikä oli täyttä liioittelua pizzan jälkeen, tulin aika huonovointiseksi enkä jaksanut syödä kaikkea.

Tää jätski makso melkein yhtä paljon ku pizza, 5 euroa.

Kaiken tämän syönnin ohella sain esitettyä suunnitelmani Rapulle ja iloiseksi yllätyksekseni Rapu oli valmis lähtemään keikalle. Kotona tsekkasimme The Bangoura Bandin, joka ei ollut Rapulle tuttu, ja päätimme lähteä sille keikalle. Sitten Rapu aloitti intensiivisen opiskelun, jotta pääsisimme ajoissa lähtemään. Sillä aikaa hengailin olkkarissa ja katselin kun Villakuore, Rapun veli, joka myös asuu tässä kämpässä, pelasi The Last of Us-peliä. Kolmas kämppikseni Talitintti liittyi myös seuraan ja kysyi, haluaisimmeko lähteä kaljalle. Esitin suunnitelmamme ja sitten selvisi, että keikat ovat vastakkaisin olevissa baareissa, The Bangoura Band soitti tuntia aikaisemmin, ja Villakuoreella ja Talitintillä oli enemmän mielenkiintoa Ojba Rastaan, joten sovimme tapaavamme siellä.

Menimme Rapun kanssa keikkapaikalle ja väkeä oli sen verran, ettemme päässeet istumaan. Menin tilaamaan juomista ja suureksi hämmästyksekseni, eräs tietty viini oli ilmaista. Ja se oli vielä oikein hyvää ilmaiseksi viiniksi. Itse keikka ei ollut ihan mitä odotin, sillä luulin youtube-seikkailujen perusteella, että The Bangoura Band olisi jonkinlainen big band-meininkinen orkesteri, mutta se olikin kahden miehen rumpuduo. Musiikki oli hyvää ja he vetivät noin puoli tuntia kestäneen setin, mikä oli ihan mahtava, he eivät kertaakaan lopettaneet soittamista. Join vielä lisää ilmaista viiniä ja huomasin, että tarjoilijat kantoivat isoja tarjottimia, joilla oli jonkinlaisia lihanyyttejä, joita he myös jakelivat ihmisille ILMAISEKSI. En maistanut niitä, mutta aika siisti meininki oli, en ole koskaan ennen ollut baarissa, jossa jaetaan juotavaa ja syötävää talon piikkiin (molemmat toki loppuivat aikanaan).

Yleisö oli aika fiiliksissä! Harmi, ettei keikka ollut sen pidempi, ois voinu olla aika kreisibailut.

Ojba Rastan keikalle oli n. 10 euron sisäänpääsymaksu, joten Rapu päätti ennemmin mennä kotiin, koska ei ollut niin kovasti Ojba Rastan perään. Itse menin sinne, Villakuoretta ja Talitinttiä ei vielä näkynyt. Húrraassa soitti ja räppäsi Lord Pusswhip lämppärinä. En tajunnut mitään, mutta meininki oli jälleen mainio ja selkeästi jotain poliittista oli meneillään, koska jossain välissä hän kävi heittelemässä vaahtopatjamateriaalista tehtyjä aseita ympäriinsä ja hänen flaijerinsa olivat miljoonan kruunun "seteleitä". Pitää ehkä vähän tutkia tyyppiä ja sanoituksia, ennen kuin alan kunnolla fanittamaan, sillä aika mauttomasti flaijerissa oli kuva WTC-torneista, kun toinen niistä savuaa ja lentokone lentää toista kohti, sekä Lord Pusswhip hengaamassa aurinkolasien kanssa aika mielenkiintoisesti. Ainakin jätkällä oli ehkä upein paita ikinä, samaan aikaan niin dorka ja hieno.

Itse Ojba Rasta oli minulle tuttu, koska kesällä yritin kuunnella islantilaista musaa ja sitä kautta tutustuin heihin. Keikan alkaessa istuin hieman sivussa hyvällä näköalapaikalla, ja vieressäni istui hieman vanhempi mies, joka alkoi ylpeästi kertomaan minulle, että neljä hänen lastaan soittaa Ojba Rastassa. Hän ei myöskään meinannut tajuta, että olen Suomesta, enkä Grölannista. Talitintti ja Villakuore tyttökavereineen saapuivat myös paikalle, ja menimme keikan jälkeen Talitintin kanssa Húrraan vieressä sijaitsevaan baariin, joka oli kuin, öh, karu laiva sisältä päin. Sisustus oli jännä ja heillä oli Somersbytä hanassa (mainitsinko jo tarpeeksi monesti, ettei Islannissa juoda siideriä), se oli tosin loppu, eikä viiniäkään ollut, mutta ilmeisesti jonkinlainen bilepaikka oli kuitenkin kyseessä. Sinne pitää mennä toistekin, josko Somersbytä olisi saatu hankittua.

Ojba Rastaaa! Rapu kerto, että nimi tarkoittaa "Yuck, Rasta!"

Rekjavíkin yöelämä ei ollut ainakaan viime viikonloppuna niin maagisen villiä, kuin olin saanut kuulla, mutta ehkä se oli vain hyvä.

Mennyt tyttö

Kävin tiistaina ensimmäistä kertaa Islannissa elokuvissa! Menimme katsomaan uutuusleffan Gone Girl, hinta oli 900 kr (n. 6 €), mikä oli tiistain spesiaalihinta (tiistai on selkeästi muita päiviä surkeampi bisnekselle kuin bisnekselle, läheisessä pizzeriassakin on tiistain erikoistarjous), mutta elokuvissa käynti on ilmeisesti normaalistikin hieman halvempaa kuin Suomessa.

Kysyin Rapulta, mihin aikaan meidän kannattaa lähteä yhdeksältä alkavaan elokuvaan. Rapukaveri sanoi, että hänen on pudotettava kirja yliopistolle, niin lähdetään siinä 20 vaille yhdeksän. Järkytyin tästä hieman, sillä yleensä minulla on tapana yrittää olla elokuvateatterilla vähintään 20 minuuttia ennen elokuvan alkamista. Päätin kuitenkin luottaa paikalliseen, ja lopulta päätimme käväistä apteekissakin ja lähdimme puoli tuntia ennen näytöksen alkua. Tämähän johti siihen, että olimme teatterilla 5 yli yhdeksän, Rapu otti tilanteen lungisti, mutta minulla oli ongelmia hillitä itseni, koska minusta olimme jo myöhässä ja minua alkoi ahdistaa koko tilanne. Eihän meille myytäisi enää lippuja! Jonokin luikerteli pitkälti ulos rakennuksesta.

Kuinka väärässä olinkaan! Saimme liput ilman sen kummempia mukinoita ja Rapu kysyi minulta, haluaisinko ostaa jotain popparitiskiltä, mutta sitä hermoni eivät olisi enää kestäneet, joten menimme ahtautumaan esityssaliin. Islantilaisilla on ilmeisesti tapana tulla aika juuri ja juuri ajoissa elokuviin, Rapu kertoi, ettei sekään ole tavatonta, että joku tulee elokuvan alettua.

Elokuvateatteri, johon menimme, oli yliopiston omistama rakennus ja näyttämösalissa pidettiin kuulemma myös luentoja. Lava näyttikin siltä, että se olisi sopiva myös puhujan tai ryhmän esitykselle, mutta penkit olivat todellakin leffateatteripenkkejä, eikä niissä ollu huomatakseni minkäänlaisia apupöytiä kirjoittamiseen.

Lähes kaikilla salissa olijoilla oli isot säkit herkkuja, popparit tuoksuivat ja yleishenki tuntui mukavalta. Paikkoja ei tosiaan oltu numeroitu, joten hetken tähystimme haukankatseillamme, missä olisi vapaita paikkoja. Kun tulimme paikalle hieman myöhässä ja näimme suht keskellä pari vapaata paikkaa, mutta toinen niistä olikin varattu, pari vanhempaa miestä pomppasi antamaan meille tilaa, vaikka nyt oli kyse hyvistä istumapaikoista.

Elokuva oli niin pitkä, että olin jo ehtinyt ajatella, että suuresti odottamaani mahtavaa islantilaista taukoa elokuvan keskellä ei ole. Luulin, että elokuva oli loppumassa, mutta sitten se tulikin - islantilainen leffatauko. Aika paljon ihmisiä jäi istuskelemaan ja odottelemaan leffan jatkumista, mutta kävimme Rapun kanssa jaloittelutauolla: vessassa ja hakemassa popparia. Tauko tuntui aika pitkältä, uskon, että se oli ehkä vartin. Elokuvan jatkuessa kovaääninen rouskutus alkoi, sillä aika moni oli käynyt hakemassa vähän lisää popparia. Ne muuten tarjoiltiin paperipusseissa.

Kun elokuva vihdoin ja viimein loppui, lähtivät katsojat tunkeilemaan ulos ja voi herranjestas millaiseen kuntoon istumapaikat jäivät. Lammasmaisen luonteemme ansiosta lähdimme Rapun kanssa aika viimeisinä salista ja se oli ihan täynnä roskaa, popparia oli joka puolella, sotkua oli niin paljon, että kysyin Rapulta, onko minun tarkoitus jättää roskani paikalleni. Rapu sanoi, että hänestä ne on ihan kilttiä viedä roskakoriin. Näin teimme, mutta sanoisin, että 80% salissa kanssamme istuneista ihmisistä ei tehnyt.

Kun kävelimme kotiin, saimme elokuvasta jutellessamme myös ihailla Imagine Peace Toweria, joka näyttää yleensä minusta siltä, että alienit ovat sieppaamassa ihmisiä maan päältä.* Elokuva ei ollut ehkä lemppareitani, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen! Elokuva oli moniulotteinen ja lopussa oli hankala muodostaa mitään järkevää mielipidettä siitä. Mutta kyllä, sanoisin, että pidin siitä. Näyttelijäsuoritukset olivat ihan sairaan hyviä, ja paljon tuttuja näyttelijöitä vilahteli.

Ei hätää, Reykjavikissa on kuin onkin tuttuja raitasuojateitä.

*Pakko kyllä myöntää, että yksi päivä kun kävelin Grandiksi kutsutun alueen, joka on tuollainen satamauloke Vestubærissa, missä on kalanpyyntialuksia ja kalatehdas/pakkaamo/en tiedä mikä, päätyyn asti, löysin mustan meren, jonka horisonttia ei erottanut ja Imagine Peace Tower oli päällä, näky oli aivan upea. Pimeys, valotorni ja kaupungin valot oikealla horisontissa. Ymmärsin silloin myös harvinaisen selkeästi, mitä valosaaste on.

Suojateiden olemattomuuden sietämätön keveys

On outoa olla taas pohjoisemmassa, tuntuu, että aurinko paistaa koko ajan silmiin, kun se on niin matalalla.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kaupalla, se meni oikein mukavasti. Harjoittelupaikkani on tosiaan suomalaista designia Islannissa myyvä kauppa, jonka varmaan useampi tietää, mutta en mainitse sen nimeä lähinnä sen takia, ettei blogini pomppaa sen hakutuloksissa kovin korkealle. Uskon kyllä, että paikan mainitseminen olisi työpaikan puolesta ok, sillä muutkin pidempi- ja lyhyempiaikaiset työntekijät ovat maininneet sen blogeissaan, mutta toistaiseksi en halua mainostaa sitä liikaa, lähinnä koska noh, en tykkää mainita työpaikkojani blogeissa.

Pomonin on oikein symppis ja paikan "säännöt" ovat varsin loogisia ja vanhoistakin työpaikoista tuttuja. Meininki vaikutti rennolta. Emme tänään ehtineet vielä syventyä sen kummemmin asioihin, joita miellän hieman hankalaksi, tarkoittaen lähinnä kassan käyttöä. Asiakaspalvelu on vielä hakusessa lähinnä sen takia, että en tiedä tuotteista todellakaan liikaa, vaikka ne perisuomalaisia merkkejä ja tavaroita. Varastotilatkin pitää ottaa haltuun, sillä niidenkin tunteminen helpottaa työskentelyä paljon. Minua ujostutti aluksi tervehtiä asiakkaita, kun en ollut varma kuinka islanniksi lausutaan "hyvää päivää" oikein. Mutta nyt osaan! Lisäksi mulla tulee jotenki pyrkyri olo, jos joku tulee kauppaan ja alan kilpaa huutaan pomon kans, että HYVVÄÄ PÄIVÄÄ. Mutta heti kun kauppaan astuu useampi asiakas, se on helpompaa, koska silloin he jakautuvat paremmin. Kyllä tämä tästä!!

Todella monet islantilaiset ajavat monster truckeilla, joten olen aina hieman peloissani kun ylitän vilkasta tietä. Etenkin kun suomalaiseen makuun suojateitä on merkitty kovin harvakseltaan, tai ainakin siltä se tuntuu kun tuttuja suojatieraitoja ei ole usein. Nyt kun mietin, en ole varma, olenko edes nähnyt niitä täällä? Koska suojateitä ei käytännössä huomaa, alussa ylitin tien aina yksin liikkuessani hyvin neurottisena ja jäin todella usein ihmettelemään tien reunalle, uskaltaako tästä mennä yli. Nyt taas kuljen kuin unessa, toivoen, ettei monster truck hyökkää päälle. Täällä Vestubærissa autoja tuntuu lähinnä liikkuvan isommilla teillä, pienemmillä kaduilla niitä on lähinnä miten päin sattuu parkissa, ja autoja menee harvakseltaan ohi. Keskustassa taas tuntuu, että kaikki autot haluavat tunkeutua liikkumaan mahdollisimman hankalilla kaduilla, mahdollisimman hankalaan aikaan. Kun lauantaina liikuin Laugavegurilla siinä 4-5 välillä, olivat mahtavat monster truckit saapuneet paikalle niissä määrin, että autot olivat käytännössä koko ajan pysähtyneitä ja välistä pääsivät matelemaan etanavauhdilla pari metriä. Vaikutti jotenkin äärimmäisen typerältä reittivalinnalta, yksi islantilaistuttava sanoikin, että jostain syystä islantilaiset isojen autojen kuskit ajavat oikein tahallaan pitkin Laugaveguria. Outoa, koska ainaki minun näppituntuman mukaan esim. Helsingissä koetetaan välttää keskustaa ruuhka-aikoina? En edes muista, milloin olisin nähnyt siellä vastaavan (muuttuvista tekijöistä riippumattoman) pysähtyneen kaaoksen, mikä Laugavegurilla vallitsi.

Joutsenet ja sorsat chillailee.

Päivän suurin ilonaihe oli kun Spotify heitti minulle Islannin mainoksia! Olin ihan että ÖY MAI GAAAD, islantilaisia mainoksia, islantilaisia mainoksia! Valitettavasti ne paljastuivatkin tanskalaisiksi. Noh, onnea Islannille joka tapauksessa Spotifyn saamisesta!

Missä papuseni on

Koska Islanti on täynnä amerikkalaista tavaraa, ajattelin, että kauppojen papuhyllyt pursuaisivat runsauttaan, mutta joko amerikkalaiset eivät syökään niin paljoa papuja mitä kuvittelin, tai islantilaiset ovat päättäneet olla ottamatta tästä esimerkkiä. Ensimmäisellä kauppareissulla lähimmäisestä Bónus-ruokakaupasta löytyi tasan kahdenlaisia papuja purkissa: kidneypapuja ja "baked beans in tomato sauce". Iltaretkellä Viðir-nimisestä kaupasta löytyi joitain kuivapapuja ja tänään huomasin Bónuksessa mysteeripurkin, jossa EHKÄ oli kikherneitä. Niiden suuri koko ja purkin giganttinen olemus saivat minut kuitenkin epäröimään ja päätin, että teen myöhemmin kunnon papujen metsästysretken englanninkielisten, mahdollisuuksien mukaan myös islannin kielisten, nimien kanssa. Molemmilla kerroilla Rapu oli mukana, joten en viitsinyt jäädä kovin kauaksi aikaa kauppaa tutkimaan.

Ollessani näinä kahtena aamuna yksin, olen huvittanut itseäni mm. lukemalla sanomalehtien otsikoita. Koetan saada islannin lukemisesta sujuvampaa, alan heti kompastelemaan kun æ tai mikä tahansa, öh, aksenttimerkillä (?? niinku á tai ú) varustettu kirjain esiintyy. Kirjoitettuna, kuvilla varustettuna ja hitaasti miettien onnistun ymmärtämään joitain otsikoita ja kuvatekstejä, mikä saa sellaisen olon, ettei tämä kieli ihan mahdoton ole. Lehdessä oli myös oikeasti kirjoitettu muistokirjoituksia kuolleille! Joillekkin useammat ihmiset olivat kirjoittaneet oman tekstinsä. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen ja ihastuttava tapa. Onneksi en kuitenkaan ymmärtänyt kirjoituksista paljoa, sillä pelkästään allekirjoitukset tapaan "äitisi" saivat hieman surulliseksi. Oli kuitenkin muutama pelkästään kuolinilmoitus, pitää kysellä, onko tähän sen kummempaa syytä.

Tänään olin reipas, ja tein ensimmäistä kertaa itse ruokaa Islannissa. Tämä päivä oli hyvä päivä tehdä ruokaa ensimmäisen kerran, sillä Rapu oli paikalla, joten saatoin tarvittaessa kysyä apua tavaroiden löytämiseen. Tein kidneypapukastiketta ja sämpylöitä, pääsin käyttämään edelliseltä huoneeni asukilta jääneitä spagettia ja jauhoja, hähä! Harmi kun en oikein tykkää spagetista...

Islantilainen juusto myytiin muuten paketista riippumatta kilohinnalla, ja sama juusto aina samalla kilohinnalla, riippumatta siitä, oliko se siivutettu vai ei! Kuluttajan kannalta loistavaa, koska näinhän kauppiaat eivät pääse repimään kiskurihintoja pienmmistä paketeista, eikä yksinsyöjän tarvitse väkisin ostaa kilon juustokimpaletta saadakseen halvemman kilohinnan. Kastikkeeseeni tarvin myös feta-paloja, ja huomattuani suuren hintaeron jonkin hienomman näköisten fetapalojen ja Bónuksen "feti"-palojen välillä, ja Rapu varoitti minua Bónuksen omien tuotteiden vaihtelevasta laadusta. Otin riskin ja valitsin sekopäisellä posulla varustetut juustopalat. Olin onnekas ja juustopalat maistuivat samalla tavalla rasvalle ja suolalle, kuten muutkin salaattijuustot ja fetat öljyssä tapaavat maistua.

Pakko myöntää, Bónuksen logo uhkuu luottamusta herättävää karismaa.

Sauronin silmän alla

Heräsin aamulla ennen seitsemää, mutta väsymyksestä turhautuneena jäin makaamaan sänkyyn ja yrittämään uudelleennukahtamista. Kuulin, että joku liikkui vessaan, joka on huoneeni vieressä ja pieneksi järkytyksekseni kuulin turhan hyvin kuinka kyseinen henkilö päästi kunnon aamupaskat persposket päristen. Tilanne alkoi lähinnä huvittaa, joten luovutin ja odotettuani, että mysteeriksi jäänyt tyyppi pääsi takaisin omaan huoneeseensa, menin tekemään aamupalaa keittiöön. Ilokseni sain todeta, että maustamaton skyr on vallan mainio korvike maitorahkalle aamupalalla.

Tänään kävin pyörähtämässä harjoittelupaikalla Rapukaverin kanssa, ja tuleva pomoni vaikutti oikein mukavalta. Tämän jälkeen kävimme kahvilassa, jossa olin käynyt ensimmäisellä Islannin reissullani, en muistanut ottaa paikan nimeä ylös! Se on mielestäni varsin viihtyisä, sekalainen sisustus on olohuonemainen, mukit ovat erilaisia, ja mikä tärkeintä, santsikuppi kuului hintaan (kahvi n. 2,7 e). Kun olimme istuneet minusta tarpeeksi kauan aikaa kahvilassa, (aka hieman santsasin), lähdimme kotiinpäin, sillä Rapukaveri ei vaikuta kovin innokkaalta shoppailijalta. Pyynnöstäni poikkesimme kuitenkin paikallisessa alkossa, jossa tarkistelin hintoja kännykän valuuttamuuntimella. Tsekattuani tärkeimmät, eli viinit ja siiderit, jatkoimme matkaa ja kävelimme huoneeni ikkunasta näkyvän katolisen kirkon ohi.

Myöhemmin kun Rapu lähti käymään sukuloimassa, palasin keskustaan, sillä harjoittelupaikan pomo oli vinkannut, että Laugavegurilla juhlitaan Oktoberfestiä. Kävelinkin melkein koko kadun päästä päähän poiketen kivan näköisiin liikkeisiin sisälle, mutta hinnat olivat vähän turhan kovat. Näin aika sairaan kivan sisätakin, mutta valitettavasti sen hinta oli 40,000 kruunua, eli jotain 300 euroa kai. Sinne jäi. Valitettavasti myös oluet. Monessa kaupassa niitä oli tarjottimella, mutta en kehdannut ottaa kun niitä ei tarjottu, siltä varalta, että ne oli tarkoitettu maksaville asiakkaille. Jossain Billabongia myyvässä liikkeessä rohkaisin mieleni myyjän lähestyessä minua toisen kerran, ja esitin tyhmää turistia (mitä kyllä taijan ihan ollakki) ja kysyin, miksi kaikilla on kupit kädessä. Ystävällisesti myyjä kertoi, että nyt juhlitaan Oktoberfestiä ja sain siunauksen oluttuopin ottamiselle. En ole varsinaisesti oluen ystävä, mutta kun ilmaiseksi sai, niin yritin parhaani mukaan juoda sitä. Siinä juomaa ryystellessä löysin vaatteen, jossa oli "kansainvälinen" hintalappu paikoillaan kruunuhintatarran lisäksi, ja totesin, että Islannin lisähinta on n. 30 € lisää eurohintaan. Kun ystävällinen myyjä tuli kolmannen kerran kysymään, onko kaikki hyvin, tarvinko apua, päätin, että on aika vaihtaa liikettä. Ilokseni löysin ensimmäiseltä Islanti-reissulta tutun kaupan, jossa oli kivoja dissain vaatteita, hieman kalliimpaan hintaan kuin muistin tosin. Tässä tonnien pyörittelyssä tulin myös aina epäluuloiseksi, kun jokin vaate maksoi "vain" neljä numeroa pitkän luvun, pakko kai siitä on olla pudonnut se ensimmäinen numero, jos muut vaatteet maksavat n. 30,000 ja yhtäkkiä jokin riepu on vain 6,000! Toivottavasti totun näihin tonneihin äkkiä, koska eroa 1,000 kruunun (n. 7 €) ja 6,000 kruunun (n. 40 €) välillä on hankala ymmärtää.

Kuten olin ennakoinut, nälkä ja vessahätä alkoivat vaivata, joten yritin mennä aiemmin bongaamaani vegaanikahvilaan, mutta kun löysin sen jälleen, se oli pettymyksekseni jo sulkeutunut. Hetken ahdistuneen päämäärättömän vaeltelun jälkeen menin halvan näköiseen kahvilaan hajun perässä. Kyseessä oli lettukahvila, josta sai myös suolaisilla täytettyjä vohveleita. Kahvilassa oli nimenhuutokäytäntö, mutta olin liian väsynyt tajutakseni tavata, joten tarjoilija risti minut Inoksi. Feta-pinaatti-vohveli oli muuten hyvä, liian suolainen vain! Tyhmänä olin ottanut suolan ja pippurin. Surkeana laskeskelin syötyäni, että olisin vohvelin ja laten hinnalla syönyt oikean ruuan viereisessä nuudelibaarissa. Ensi kerralla viisaampana! Kun istuskelin ja tein muistiinpanoja, kävi ensimmäisen kerran pelkäämäni tilanne: "I take it you are local?" Joku toinen ei-paikallinen koetti kysyä multa neuvoa johonki baariin, mutta valitettavasti en tunnistanu kaivatun puberon nimeä.

Kiertelyni päättyivät Bast-nimiseen pubiin, jossa pääsin jälleen olemaan tyhmä turisti. Koetin epätoivoisesti vedellä ovia auki, mutta vasta kun baarimikko hieman hymyillen teki hitaan työntöliikkeen, tajusin, että tuo varsin epäpaloturvallinen oven aukeaminen sisällepäin toimi sielläkin. Pääsin myös lisää noloilemaan ottaessani viiniä, kun baarimikko sanoi minulle jotenkin ehdottavan kuuloisesti "Seven" ja vastasin "Twelve", koska luulin, että kyseessä oli kuinka paljon haluan viiniä, mutta baarimikko olikin viitannut seitsemään sataan, mikä oli viinini hinta. Tästä rohkaistuneena menin kauimmaiseen nurkkaan jatkamaan muistiinpanojen tekemistä.

Kotimatkalla onnistuin hieman eksymään, mutta onneksi löysin itseni samalta katolisen kirkon ohi menevältä reitiltä, mitä olimme aiemmin käyttäneet. Kirkon tornin yläpuolelle oli ilmestynyt punainen valo, joka näyttää erehdyttävästi Sauronin silmältä.

Saapuminen

Lämmin auringonpaiste tervehti minua, kun astuin Keflavikin lentokentällä pois koneesta. Kaverini ja nyt myös kämppikseni Rapu (haha haluan täyttää tämän blogin tämmösillä dorkilla salanimillä! Saattaa olla, että muutan asiaa myöhemmin kun en ole näin väsynyt) oli minua vastassa ja ajoimme kämpille laavakenttien ja muiden karujen maisemien läpi. Tunsin Rapu-kaverin jo aiemmin, joten kun hän kuuli harjoittelustani, hän ehdotti, että tulisin asumaan hänen kanssaan samaan kämppään, jossa on siis 4 (pientä) makuuhuonetta, joita Rapun äiti vuokraa. Sain tähän kämppään pienen kaverialennuksen, mutta vuokra tuntuu silti huikealta, koska asunnossa on kaksi kissaa, ei ole keskustaan laskettavalla alueella (ilmeisesti?) ja nyt paikan päällä olen todennut, ettei nyt ihan priimakunnossa ole (keittiön hana keikkuu uhkaavasti kun sitä yrittää kääntää). Reykjavikissä olen kuitenkin valmis maksamaan tästä omituisen kivalta vaikuttavasta kämpästä, jossa tuntuu olleen periaate "Jos siihen saadaan puulevyä, siihen LAITETAAN puulevyä." Kulttuurishokit alkoivat heti rappukäytävään päästyä iskeä päin naamaa. Paloturvallisuutta ajatellen väärinpäin aukeavan oven takaa paljastui rappukäytävä, jossa raput oli päällystetty kokolattiamatolla. Raahatessani matkalaukkuani ylimpään kerrokseen, ehdin ihmetellä kivan näköisiä sähkökaappeja, joissa oli liukuovet. Jahka pääsimme kotioven edelle, minulle selvisi, että "sähkökaapit" olivatkin asuntokohtaisia kenkäkaappeja, joihin oikeasti jätetään kengät. Minun piti pariin kertaan varmistua, ettei Rapu huijannut minua, ennen kuin suostuin jättämään omat kenkäni siihen. Siinä ehdin ihmetellä, eivätkö naapurit varasta niitä tai jotain, mutta ilmeisesti eivät, siitä blogin työstönimi "Islantilaiset ei varasta" tuleekin. Seuraavaksi ilmennyt kulttuurishokki oli se, että käytävällä olleet pyöreät metalliluukut eivät olleetkaan paloletkuille, vaan ne paljastuivat jätekuiluiksi, joihin roskapussit survotaan. Kierrätys on tylsille selkeästi!

Ensimmäinen

Lähdin harjoitteluun kolmeksi kuukaudeksi Islantiin, ja ajattelin siksi aikaa pistää blogin pystyyn aiheesta, koska minusta itsestäni oli miellyttävää ennen matkan alkua mehustella ja tehdä pohjatutkimusta etukäteen tuosta ihmeellisestä paikasta. Uskon, että erityisesti ennen lähtöä huolettanut kasvisruokavalion toteutuminen Islannissa tulee käsiteltyä. Syön kyllä silloin tällön maitotuotteiden ja kananmunien lisäksi kalaakin, mutta ehkä tästä saa ainakin ovo-lacto-vegetaristit jotain irti. Saa nähdä millaiseksi tämä blogi muotoutuu, ajattelin antaa tämän nyt vain mennä sen mukaan, miten mikäkin aihe tuntuu kirjoittamisen arvoiselta.