Asiat, joita kadun, etten ottanut mukaan

En tajua, mikä noita tiistaiksi kutsuttuja päiviä täällä vaivaa, taaskin se tiistai oli ihan karsea! Säästän teidät kuitenkin tällä kertaa valituksilta tiistaista.

Nyt kun kolme viikkoa täällä tulen ja jään ja rikkidioksidin maassa tulee täyteen, olen ehtinyt hieman ikävöidä joitain asioita Suomesta, sekä huomannut mitä olisi pitänyt ottaa mukaan. Selkeä nro 1 tässä kategoriassa on

PITKÄT HOUSUT
Ei ole kovin mieltä ylentävää kulkea räkien ja yskien kaduilla hameessa tai lyhyissä housuissa. Jostain syystä kuitenkin ajattelin, että koska en viime talvena Suomessa tarvinut pitkiä housuja, en siis tarvi Islannissakaan, jossa ei tule yhtä paljoa pakkasta, vaan tuulee vaan. En tiedä, olisinko pitänyt niitä pitkiä housuja, jos olisin sellaiset jostain mukaan repäissyt, mutta huomaan, että kun se vaihtoehto puuttuu, olen surullinen. Lisäksi olen alkanut himoitsemaan asioita, joita olisi ehkä mukava pitää pitkien housujen kanssa. Onneksi puuttuu ne 10-20 € housut, niin ei tarvi turhaan ostaa mitään 200 euron mekkoa (lopullinen hinta täällä ois varmaan jotain 150, koska se ei ole yhtä kallis entä Ivanan nettikaupassa+TAX FREE).

FLEECE-TAKKI
Oon tietystä ajasta saakka inhonnu kaikkia mahollisia fleece-asioita ja siksi tämä yllättävä kaipuu tuli mulle yllätyksenä. Taisin tästä jo aikaisemminkin mainita, mutta mulla on tosiaan kaksi takkia mukana: talvitakki ja sadetakki. Voin kertoa, että sadetakki olisi muutamaan kertaan ollut paljon mieluisampi valinta, mutta koska siinä ei ole vuorta, se on ihan järkyttävän kylmä. Vaikka kuinka yritän tunkea sinne alle vaatetta, se ei ole lämmin. Uskon, että vastaus tähän olisi ollut fleece-takki väliin, mutta hei, oon käyttäny mun ainokaista fleecetakkia vain lenkkeillessäni, joten miten oisin voinu aavistaa tämän pulman? Islanti voisi tehdä jotain säälleen, jos vaikka semmonen järjestely, että silloin kun sataa, ois lämmin? Se kelpais mulle.

HÖYLÄ
Yritin ottaa mahdollismman paljon kaikkia vanhoja hygieniatarvikkeita, jotta ne voisi tarvittaessa hylätä tänne takaisin lähdön koettaessa. Höylä kuitenkin unohtui, ja tämä sai minut surulliseksi, sillä vaivalla puunasin ja siivosin kylpyammeen, jotta pääsisin sinne lillumaan ja pehmittämään sääreni, mutta sitten en löytänytkään höylää mistään. Olin silloin vähän huonlla tuulella, joten tämä sai minut kovin ärtyneeksi menneisyyden Ainolle, olen varmaan jättänyt höylän johonkin levälleen Suomen kämppään, koska muistan ottaneeni sen käteen. Tämä nyt ei ole maailmanloppu, mutta sinä päivänä kun tajusin sen jääneen, olin kovin herkkänä ja vihaisena.

HYVÄT KENGÄT TAI KAHDET
Otin mukaan suht talviset kengät. Tämä oli väärä valinta. Ois pitäny ottaa ne kengät, joissa oli hyvä ja mukava kävellä. Toisaalta, nämä ovat vähän lämpimämmät ja näihin mahtuu enemmän sukkia. Mutta toisaalta, lumesta ja pakkasesta ei ole vielä tietoakaan. Ja uskon, että nämä ei ole kovin extreme-olosuhteiden kengät.

Sen lisäksi, että minulla jäi asioita Suomeen, onnistuin myös ottamaan turhaa tavaraa mukaan. Esimerkiksi otin ihan sairaan paljon sukkia mukaan. Tai siis joo, jee, sukkia, mutta ei niitä nyt noin paljoa olisi tarvinut. En näköjään suhteuttanut normaalia sukkien käyttöäni yhtään pakatessa. Lisäksi otin höylän terän mukaan. Kyllä, unohdin höylän Suomeen, mutta tattadaa, muistin ottaa varaterän! Voi minua onnekasta.

Alkoholi tarvis ehkä oman tägin...

Onni on asua parin islantilaisen kanssa saman katon alla! Viime viikon torstaina Rapu kertoi, että Bíó (<-mikä kauhea väännös!) Paradísissa alkaa pieni filmifestivaali, jonka aiheena on venäläiset elokuvat. Torstaina oli yksi ilmainen näytös, johon menimme, Villakuore liittyi seuraamme leffateatterissa. Esityksessä ollut elokuva oli The Postman's White Nights. Se oli ihan mielenkiintoinen, se kertoi pienen eristyksissä olevan venäläiskylän arjesta, päähenkilönä postimies, joka jakoi postia kulkien veneellä joka paikkaan. Kylä oli oikea ja näyttelijät olivat kylän oikeita asukkeja, eli he eivät olleet "oikeita" näyttelijöitä. Kuvaus oli aivan upea ja elokuva oli onnistunut vangitsemaan pienen kylän hengen ja tunnelman erittäin todentuntuisesti. Elokuva oli aika pohdiskeleva, ja päähenkilön opetus/elokuvan viesti/tai jotain edes sinnepäin jäi aika hämäräksi meille kaikille. Oli se ihan katsottava ilmaiseksi elokuvaksi, mutta en tiedä kuinka paljon sitä suosittelisin kenellekkään. Se oli sopiva elokuva hiljaiselle sadepäivälle.

Elokuva taisi olla ensimmäinen esitys koko festivaalien aikana, sillä se pohjustettiin pienellä avajaispuheella parinkin ihmisen toimesta, eräs oli joku venäläinen elokuvatyyppi, joka oli tehnyt jotain elokuvan eteen. Hän kutsui yleisön liittymään seuraansa viinilasilliselle elokuvan jälkeen. Tirskuin Rapulle, että se ei taida enää olla ilmaista. Vaan kuinkas kävikään! Kun astelimme leffateatterista ulos, aulassa oli pitkät pöydät täynnä ilmaista viiniä ja juusto-viinirypäle-tikkuja. Nam!

Nautittuamme sivistyneesti yhdet lasilliset Villakuoreen kanssa, lähdimme kolmisin lompsimaan baariin, jonka nimeä en harmikseni muista, mutta se oli varsin mielenkiintoinen paikka! Kun astuimme sisään, se vaikutti siistimmältä ja hienostuneemmalta baarilta kuin mikään baari, missä olen Reykjavíkissa tähän mennessä käynyt. Emme kuitenkaan olleet tulleet upeille drinkeille, hampurilaisille, joita sai pienestä grillistä, joka oli baarin takaosassa oma erillinen pieni huoneensa ja tyyliltään erittäin räkälämäinen. Eli oli piskuinen hampurilaisgrilli, joka oli baarin sisällä. Itse hamppari oli ihan hyvä, ja baarin puolelta sai jopa sitä kuuluisaa Somersbytä hanasta happy hour hintaan! Viime viikonlopun jälkeen Somersby ja muut sokerisiiderit alkaa kyllä tulla vähän joka korvasta ulos, koska yllättävistä paikoista saa kuin saakin Somersbytä tai Kopparbergiä tai jos ei muuta, niin Lemon Garagea. Ugh, kaipaan väljähtäneitä kuivia hanasiidereitä kovin. Viikonloppuna minulle selvisi myös, että Reykjavíkin baarit eivät mene kiinni neljältä, ja baarimikoillakin voi mennä lujaa tiskin takana.

Onni on myös asua journalisti-islantilaisen kanssa saman katon alla, pääsimme Talitintin kanssa Villakuoreen siivellä yhden hinnalla sisään Húrraan, jossa oli Agent Frescon keikka.

En nyt tähän hätään löytänyt youtubesta mitään videota, joka olisi mun mielestä tarpeeksi avannut tätä bändiä teille, ne oli livenä ihan mahtavia. Niiden biisit saatto muuttua kesken kaiken kauniista rock-balladista aggressiiviseksi huutopunkiksi, ja se oli mahtavaa!

Maltan tuskin odottaa ensi viikolla koittavaa Icelandic Airwaves-festaria, joka on loppuunmyyty, mutta luvassa on paljon pääkeikkojen ulkopuolisia keikkoja, jotka käsittääkseni ovat ilmaisia.

Islannin mälsin viikonpäivä

Tiistai - tuo päivistä kauhein. Tiistaisin pääsee leffaan halvemmalla, miksi? Koska tiistai. Tiistaisin lähipizzeriassa on tarjous, miksi? Koska tiistai. Ilmeisesti kukaan ei vapaaehtoisesti poistu kotoaan tiistaina.

Maanantaisen kauhean sadepäivän jälkeen tiistaiaamuna valkoisena aukeava Reykjavík täytti minut riemulla. Lunta oli joka paikassa ja sain luvan kanssa käyttää talvitakkia, sadetakissa hytiseminen vain kaukaisena muistona. Kauniista aamusta huolimatta kyseisestä päivästä tuli paskin päivä Islannissa tähän mennessä. Tai ehkä kivemmin sanottuna, "haastavin"?

Maanantai-iltana, kylmyydestä huolimatta tyytyväisenä. Sadetakkini on mitä kaunein, mutta se ei ole lämmin. Mulla oli tuolla alla melkein kaikki puserot, mitä mulla on mukana, mutta silti oli ihan sairaan kylmä. Joku fleece-takki sinne alle ois varmaan ollu ihan jees.

Koko päivä oli ylipäätänsä hiljainen kaupalla, mutta ne harvat asiakkaat, ketä tuli sisään, onnistuivat olemaan jotenkin harmillisia. Oli muutama kultakimpalekin, kuten yksin kauppaan tullut pieni tyttö, joka oli ensimmäinen asiakas, jonka kanssa minun oli pakko puhua islantia. Mongersin epämääräistä ruotsin ja islannin sekoitusta, mutta tyttö tuntui tajuavan mitä sanoin. Itse en valitettavasti ihan ymmärtänyt, mitä kaikkea hän sanoi ja erityisesti hänen pitkät loppuhyväisensä ovella olivat minulle ihan hepreaa. Vaikutti siltä, että minun olisi pitänyt vastata kirkkaasti loistaville silmille, mutta minulla ei ollut hajuakaan mistä oli kyse. Ties vaikka olisi haukkunut minut pystyyn, en olis tajunnut! Hyvin söpö tapaus oli kuitenkin.

Valitettavasti tyttö ei ollut ainoa, joka ei puhunut minulle englantia. Vaikka yritin aina kohteliaimmalla ja kauneimmalla tavalla pahoitella, etten vielä puhu islantia kovinkaan paljoa, jotkut asiakkaat tuhahtelivat minulle väkisin islantia, mihin en pystynyt reagoimaan mitenkään. Pari aika asiakaspalvelullisesti tiukkakin tilannetta oli, ja iltavuoron tekijä sairastui, joten työpäiväni vähän venähti (ei mitenkään huimaksi tosin, pidemmäksi vain mitä aamulla ajattelin sen kestävän), joten taisin myös siitä johtuen olla lopussa aika väsynyt. Viimeisen vartin vain tuijotin kassakonetta, valmiina aloittamaan sulkemisoperaatiot heti kun h-hetki näkyisi siinä, vaan 3 minuuttia ennen sulkemista pieni turistiryhmä ahtautunut pieneen kauppaamme. Tein parhaani pitääkseni leveimmän takataskusta löytyvän hymyn ja annoin heidän rymytä kaupan läpi tavaroita pudotellen ja tarjouduin jopa auttamaan etsimään tälle tonkimiselle päämäärää, mikä ei kelvannut, mutta kannatti antaa heidän tulla rauhassa. Yksi heistä oli aivan ihastunut kauppaan (loput neljä kävivät aika nopeasti vain tonkimassa paikat läpi), ja huolella hän valitsi värikkäimmät ja kauneimmat sukat itselleen ja hänen hyvästä mielestään jäi itsellekin sen verran mainio fiilis, joten se että säntäsin hakemaan kyltin kadun varresta 5 minuuttia myöhemmin kuin olisin halunnut, ei haitannutkaan. En kuitenkaan taaskaan ehtinyt Bónukseen, koska se menee aina aikaisin kiinni, joten jouduin jälleen kerran turvautumaan Viðir-kauppaan, joka ilmeisesti on hieman kalliimpi, joten en viitsi älyttömästi sieltä ostella.

Kun pääsin kotiin, Villakuore pelasi roolipeliä jonkun random-kaverinsa kanssa jälleen kerran. Rapu ei ollut kotona, enkä nähnyt Talitinttiäkään, hänelläkin on tapana random-pelaajien ollessa talossa linnoittautua omaan huoneeseensa. Tunsin itseni aika yksinäiseksi, eikä skypetyskään Suomeen auttanut. Jonkun tunnin kotona chillattuani tunsin itseni hyvin kipeäksi, mutta vielä ei flunssa tahi tauti ole minua niin pahasti taittanut, että olisi sänkyyn pitänyt jäädä. Sinänsä hyvä, mutta ärsyttävää olla vähän kipeä, olisi paljon helpompi vain sairastaa kunnolla ja olla sitten terveenä! Onneksi huomenna ei ole kuin islannintunti (!!) ja sitten voin palata kotiin palauttelemaan itseäni.

Jumalallista kämppiselämää

Tässä postauksessa minun on tarkoitus avata hieman, millaisessa asunnossa ja keiden kanssa asun.

Asun Länsi-Reykjavikissa, talossa, jonka epäilen olevan 60-luvulta. Käytävässä on roskakuilut ja kaikkien kuuden asunnon osoite on sama, mikä on ilmeisesti suhteellisen yleistä Islannissa. Tästä johtuen pidin huolen, että minunkin nimeni saatiin postiluukkuun äkkiä, koska postimiehellä ei (tietääkseni) ole mitään mahdollisuuksia arvata, mihin kuudesta postiluukusta tunkea minun postini, jos nimi ei löydy laatikosta. Talo ei ole ulospäin huomiota herättävä, ja se on helppo ohittaa huomaamatta, koska se ei ole ihan kadun varressa. Asunnon lämmitys toimii ikkunoiden alla olevilla massiivisilla lämpöpattereilla, joihin kaikkiin on sama säätönappula. Tämä on minusta varsin harmillista, sillä minulla ja joillain kämppiksilläni on selkeästi erilaiset preferenssit sen suhteen, kuinka lämmintä pitää olla. Asunnon sisäiset ratkaisut arkkitehtuuriset ratkaisut ovat vähintäänkin yhtä mielenkiintoisia kuin rappukäytävällä sijaitsevat kenkäkaapit. Uskon, että teemoina olivat PUU ja VALO. Olisi ollut kiva nähdä, miltä kämppä näytti, ennen kuin tänne tehtiin pieni remontti, jossa varsin suuresta olohuoneesta tehtiin vain keskisuuri lisäämällä yksi huone asuntoon. Joka tapauksessa, kämpästä löytyy puisia seiniä, valkoisia laatikoita, puisia liukuovia ja valkoisia seiniä. Pojat kutsuvat paikkaa vaatimattomasti jumalten taloksi, koska talon omistajan nimestä ja "palatsi"-sanasta saa hauskan väännöksen, jolloin tätä paikkaa voi siksi kutsua.

Kämpässä asuvat vakituisesti veljekset Rapu ja Villakuore. Olen tuntenut Rapun jo useamman vuoden, mutta Villakuoreen kanssa tapasimme ensimmäisen kerran tällä reissulla. Kolmas minua pidempiaikaisempi asukki on Talitintti, joka on kotoisin Suomen länsinaapurista. Talitintin ja minun huoneemme ovat vierekkäin ja huoneistamme tullessa on vielä yksi väliovi, jonka kiinni pistämällä muun huoneiston ääniä saa vaimennettua mukavasti (poikkeuksena minun huoneeni kanssa on vieressä oleva vessa, mutta päivähälinässä se ei häiritse). Nään Talitinttia aika harvoin, hän opiskeluiden lisäksi käy myös töissä, joten hänellä on pitkiä päiviä. Eräs ilta oveeni koputettiin, yllätyksekseni siellä ei ollut Rapu kysymässä, haluanko katsoa jotain, vaan Talitintti, joka sanoi innoissaan, että ulkona on revontulia. Koetimme metsästellä ikkunaa, josta ne olisivat näkyneet, mutta valitettavasti ne olivat talon toisella puolella ja siitä oli jo hetki, kun Tinttinen oli ne nähnyt. Sitten kävi ilmi, että Talitintti oli ajatellut, etten ole ennen nähnyt niitä, koska ne olivat olleet hänelle itselleen niin suuri ihastus, kun hän oli saapunut Islantiin. Kivasti ajateltu siis!

Rapun ja Villakuoreen huoneet ovat myös samankaltaisen välioven takana, mutta oviaukosta vielä toistaiseksi puuttuu ovi. Rapun huone on se uusi huone, joka on tehty vetämällä seinä olohuoneeseen.
Rapu opiskelee kirjallisuutta, ja ainakin vaikuttaa siltä, että hän opiskelee paljon. Hän on toistaiseksi lukenut aika paljon kirjoja, mikä ei sinänsä ole yllättävää, mutta tuntuu, että muotoilun opintojen parissa on kokonaan unohtanut, millaista elämä oli, kun oli koko ajan kokeita, joihin piti päntätä. Rapu ja Villakuore ovat pesunkestäviä paikallisia, ja toistaiseksi ainoita toistuvia kosketuksiani islantilaisiin, joten luon koko ajan alitajuntaisesti pieniä stereotypioita islantilaisista heihin perustuen. Onneksi he ovat luonteiltaan ja tavoiltaan aika erilaisia, niin niitä ei synny kovin vahvasti. Heidän aamupalansa ja ruokakulttuurinsa kyllä järkyttävät minua. Kyllä Suomessakin syödään muroja ja marmeladileipiä, mutta tuntuu, että pojat syö joka aamu muroja ja joka päivä erilaisia marmeladileipähirvityksiä. Ehkä en ole päässyt koskaan marmeladileipiin oikealla tavalla sisälle, minulle ne ovat lähinnä olleet silloin tällöin syötäviä herkkuja. Kauhein leipä, mitä olen päässyt todistamaan, on Rapun rusinaleipä, jota hän syö vielä aika usein. Hän ottaa jonkin näkkärin näköisen leivän, levittää sen päälle kerroksen voita, kerroksen maapähkinävoita ja lopuksi kruunaa leivän rusinoilla. Itse en käytä voita leivän päällä normaalisti (oma outo tapani) ja rusinat ovat minusta ilman suklaakuorrutetta aika pahoja, joten tämän rituaalin seuraaminen saa minut yökkäämään. Kyseisen leivän maistaminen on yksi haasteeni, jonka aion toteuttaa ennen Suomeen paluuta. Jos joskus Rapu luet tämän tekstin, tein tämän rakkaudella ihmetellen, en pilkatakseni syömätapojasi.

Villakuore on toimittaja eräässä lehdessä, ja hän tuntuu pieneltä johtohahmolta, joka ajattelee järkeviä käytännön asioita. Hän loi meille siivousvuorot, mikä oli helpottavaa, sillä kämppä oli aika kauheassa kunnossa kun tulin. Täällä on nimittäin kaksi kissaa, ja uskon, ettei ennen minun tuloani täällä ollut sen suuremmin siivousvuoroja, joten kämppä oli varsin mielenkiintoisessa kunnossa. Koen, että olen aika epäsiisti ihminen, joten minusta oli superhälyttävää, että täällä oli minusta liian likaista. Paikka ei ollut epäjärjestyksessä, mutta pölypalleroita oli joka nurkassa ja koko lattia tuntui vuorautuneen kissankarvoihin. Nyt tilanne on siivousvuorojen ansiosta parantunut, Villakuore siivosi viime viikonloppuna ja minä tartuin imurinvarteen tänään. Imuri oli kyllä ihan kauhea, se on varmaan samalta vuodelta kuin koko asunto. Se ei ime, enkä ole ihan varma, miten sen upea "imupää" yrittää toimia, mutta jos ei muuta, se on oikein retro. En usko, että olen koskaan edes nähnyt noin vanhaa imuria käytössä. Toivon, että kosketushäiriöisen vedenkeittimen sijaan imuri saisi uuden jatkajan. Ehdin valitettavasti pistää imurin jo kaappiin, enkä viitsi olla niin nolo, että haen sen ulos, jotta saan siitä kuvia, joten joudutte selviämään ilman. Eikä se ehkä niin spesiaali ole nyt kun miettii...

En ole kissaihminen, joten odotin mielenkiinnolla, millaista on elää kissojen kanssa. En siis inhoa kissoja, mutta ne eivät ole mitään lempieläimiänikään. Toistaiseksi on sujunut hyvin, ärsyttää lähinnä kissankarvat kaikkialla. Osaan nyt arvostaa paljon suuremmin henkilöitä, joilla on kissoja, ja joiden asunto on siistissä kunnossa. Poikakissa on paljon tyttöä uteliaampi ja se usein haluaa tunkeutua huoneeseeni sängyn alle, en tajua miksi. Olen koettanut tehdä kissoille rajat selviksi niin, että pistän ne aina ulos omasta huoneestani sen kummempia lässyttelemättä ja yleisissä tiloissa taas annan niille huomiota, jos ne tulevat luokseni. Hassua vaan, mitä eläimet saa aikaan! Nyt kun niitä on joka paikassa, minun on pakko ottaa niistä kuvia, jos ne näyttävät jotenkin hauskoilta, ja välillä menen jopa itse yrittämään silittää niitä. Ne ovat ehkä alkaneet karttaan minua hieman sen jälkeen, kun olen koettanut silittää niitä. Hups. Poikakissa on etenkin aamuisin kaikkien nukkuessa kovin seurankipeä ja se tulee usein huutamaan oveni taakse. En tiedä, vainuaako se, että olen hereillä, vai käykö se vain joka paikassa koettamassa onneaan. Kun lopulta tulen ulos huoneestani, se heittäytyy maahan selälleen ja alkaa kierimään leikkisästi. Hetken aikaa se seurailee minua ja jatkaa pikku show'taan. Tyttökissa tulee yleensä itse lähelle vain kun syö. Villakuoreella on tapana antaa muroistaan ylijäänyt maito sille (jotenkin minua epäilyttää, kuinka terveellistä kisujen on litkiä sokerimaitoa), joten muuten arka kissa uskaltautuu kokeilemaan onneaan aina kun havaitsee jonkun syövän. Sinänsä söpöä, sinänsä rasittavaa kun joutuu pitämään kahvikuppia silmällä, jottei kissa mene maistamaan sitä. Talitintti on tehnyt kanssani saman havainnon, Villakuoreen ja Rapun rakkaus kissojaan kohtaan on rajatonta ja ääretöntä. En ole varmaan kenenkään kissanomistajatuttuni nähnyt olevan niin sairaalloisen ihastunut lemmikkiinsä, kuin nämä kaksi ovat. He ovat todella hellyyttäviä kissojensa kanssa, mutta en ole varma, mikä olisi etiketin mukainen käyttäytyminen kun keskustelu muuttuu kissan rakastamiseksi täysiä.

Ilta ulkona

Ensimmäinen "oikea" viikonloppu Reykjavíkissa lähestyi, enkä ollut viikolla ehtinyt paljoa ajatella, mitä sitä tekisi. Olin koettanut pitää silmät auki keskustassa liikkuessani, missä kaikkialla oli baareja ja miltä ne vaikuttivat. Ulospäin on vain kovin hankala olla varma mistään. Koska viikko oli ollut täynnä uusia asioita ja maisemanvaihto teki kaikista maallisista kouluasioista erittäin kaukaisen oloisia, olin kokonaan unohtanut isohkon koulutehtävän, jonka deadline oli perjantaina suomen aikaa kello 9 aamulla. Torstai-iltana viimeistelin palautuskuntoon  tein sitten kyseisen tehtävän harvinaisen väsyneessä olotilassa. Koko ilta tuntui jotenkin yksinäiseltä, ja yritin päästä törmäämään Rapun kanssa yleisissä tiloissa, jotta voisin kysyä hänen viikonloppusuunnitelmistaan, mutta tämä ei oikein ottanut onnistuakseen. Lopulta kun sain tehtävän palautettua, olotilani virkeni huomattavasti ja aloin vain käymään The Reykjavík Grapevine-lehden tapahtumaosiota läpi. Hankalan tutkinnan jälkeen (en oikein hallinnut kyseistä sivustoa) löysin kaksi keikkaa, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta: The Bangoura Band esiintyi Frederiksen Ale Housessa ja Ojba Rasta Húrra!-baarissa.

Perjantaina työni loppuivat joskus kahden aikoihin ja vinssasin täysiä kotiin, tarkoituksena alkaa johdattelemaan Rapu siihen tulokseen, että kannattaa lähteä keikalle. Kävimme syömässä läheisessä pizzeriassa, Texasborgararissa, pizza maksoi jotain reilu 6 euroa, joten sen herkullisuus tuli ihan täytenä yllätyksenä. Pizza oli paljon parempaa, kuin keskimääräinen pizza Suomessa yleensä. Ei paras pizza, jonka olen syönyt, mutta sanoisin, että tämän pizzan herkullisuus oli verrattavissa Vapianon (kasvis)pizzoihin! Menimme kyseiseen paikkaan erikoisen tarjouksen perässä, pizza+limonadi+kakkupala erikoishintaan, mutta valitettavasti heillä ei ollut kakkua. Sanomattakin selvää, että tämä oli pieni pettymys, mutta saman kadun varrella oli Rapun lemijäätelöbaari Valdís, joten haimme sieltä lohtua. Sitä lohtua sai kyllä hetken odottaa, paikassa oli vuoronumerosysteemi, otimme laput ja totesimme, että ennen meitä oli 10 numeroa, joista osa oli suurehkoja ryhmiä, joihin kuului paljon lapsia. Odotus kannatti, sillä saimme valtavat jäätelöpallot, ja ilmeisesti jäätelöt valmistetaan/sekoitetaan paikan päällä, ja näin kuinka vohveleitakin taiteltiin muotin mukaan. Otin kolmen pallon jäätelön, mikä oli täyttä liioittelua pizzan jälkeen, tulin aika huonovointiseksi enkä jaksanut syödä kaikkea.

Tää jätski makso melkein yhtä paljon ku pizza, 5 euroa.

Kaiken tämän syönnin ohella sain esitettyä suunnitelmani Rapulle ja iloiseksi yllätyksekseni Rapu oli valmis lähtemään keikalle. Kotona tsekkasimme The Bangoura Bandin, joka ei ollut Rapulle tuttu, ja päätimme lähteä sille keikalle. Sitten Rapu aloitti intensiivisen opiskelun, jotta pääsisimme ajoissa lähtemään. Sillä aikaa hengailin olkkarissa ja katselin kun Villakuore, Rapun veli, joka myös asuu tässä kämpässä, pelasi The Last of Us-peliä. Kolmas kämppikseni Talitintti liittyi myös seuraan ja kysyi, haluaisimmeko lähteä kaljalle. Esitin suunnitelmamme ja sitten selvisi, että keikat ovat vastakkaisin olevissa baareissa, The Bangoura Band soitti tuntia aikaisemmin, ja Villakuoreella ja Talitintillä oli enemmän mielenkiintoa Ojba Rastaan, joten sovimme tapaavamme siellä.

Menimme Rapun kanssa keikkapaikalle ja väkeä oli sen verran, ettemme päässeet istumaan. Menin tilaamaan juomista ja suureksi hämmästyksekseni, eräs tietty viini oli ilmaista. Ja se oli vielä oikein hyvää ilmaiseksi viiniksi. Itse keikka ei ollut ihan mitä odotin, sillä luulin youtube-seikkailujen perusteella, että The Bangoura Band olisi jonkinlainen big band-meininkinen orkesteri, mutta se olikin kahden miehen rumpuduo. Musiikki oli hyvää ja he vetivät noin puoli tuntia kestäneen setin, mikä oli ihan mahtava, he eivät kertaakaan lopettaneet soittamista. Join vielä lisää ilmaista viiniä ja huomasin, että tarjoilijat kantoivat isoja tarjottimia, joilla oli jonkinlaisia lihanyyttejä, joita he myös jakelivat ihmisille ILMAISEKSI. En maistanut niitä, mutta aika siisti meininki oli, en ole koskaan ennen ollut baarissa, jossa jaetaan juotavaa ja syötävää talon piikkiin (molemmat toki loppuivat aikanaan).

Yleisö oli aika fiiliksissä! Harmi, ettei keikka ollut sen pidempi, ois voinu olla aika kreisibailut.

Ojba Rastan keikalle oli n. 10 euron sisäänpääsymaksu, joten Rapu päätti ennemmin mennä kotiin, koska ei ollut niin kovasti Ojba Rastan perään. Itse menin sinne, Villakuoretta ja Talitinttiä ei vielä näkynyt. Húrraassa soitti ja räppäsi Lord Pusswhip lämppärinä. En tajunnut mitään, mutta meininki oli jälleen mainio ja selkeästi jotain poliittista oli meneillään, koska jossain välissä hän kävi heittelemässä vaahtopatjamateriaalista tehtyjä aseita ympäriinsä ja hänen flaijerinsa olivat miljoonan kruunun "seteleitä". Pitää ehkä vähän tutkia tyyppiä ja sanoituksia, ennen kuin alan kunnolla fanittamaan, sillä aika mauttomasti flaijerissa oli kuva WTC-torneista, kun toinen niistä savuaa ja lentokone lentää toista kohti, sekä Lord Pusswhip hengaamassa aurinkolasien kanssa aika mielenkiintoisesti. Ainakin jätkällä oli ehkä upein paita ikinä, samaan aikaan niin dorka ja hieno.

Itse Ojba Rasta oli minulle tuttu, koska kesällä yritin kuunnella islantilaista musaa ja sitä kautta tutustuin heihin. Keikan alkaessa istuin hieman sivussa hyvällä näköalapaikalla, ja vieressäni istui hieman vanhempi mies, joka alkoi ylpeästi kertomaan minulle, että neljä hänen lastaan soittaa Ojba Rastassa. Hän ei myöskään meinannut tajuta, että olen Suomesta, enkä Grölannista. Talitintti ja Villakuore tyttökavereineen saapuivat myös paikalle, ja menimme keikan jälkeen Talitintin kanssa Húrraan vieressä sijaitsevaan baariin, joka oli kuin, öh, karu laiva sisältä päin. Sisustus oli jännä ja heillä oli Somersbytä hanassa (mainitsinko jo tarpeeksi monesti, ettei Islannissa juoda siideriä), se oli tosin loppu, eikä viiniäkään ollut, mutta ilmeisesti jonkinlainen bilepaikka oli kuitenkin kyseessä. Sinne pitää mennä toistekin, josko Somersbytä olisi saatu hankittua.

Ojba Rastaaa! Rapu kerto, että nimi tarkoittaa "Yuck, Rasta!"

Rekjavíkin yöelämä ei ollut ainakaan viime viikonloppuna niin maagisen villiä, kuin olin saanut kuulla, mutta ehkä se oli vain hyvä.

Mennyt tyttö

Kävin tiistaina ensimmäistä kertaa Islannissa elokuvissa! Menimme katsomaan uutuusleffan Gone Girl, hinta oli 900 kr (n. 6 €), mikä oli tiistain spesiaalihinta (tiistai on selkeästi muita päiviä surkeampi bisnekselle kuin bisnekselle, läheisessä pizzeriassakin on tiistain erikoistarjous), mutta elokuvissa käynti on ilmeisesti normaalistikin hieman halvempaa kuin Suomessa.

Kysyin Rapulta, mihin aikaan meidän kannattaa lähteä yhdeksältä alkavaan elokuvaan. Rapukaveri sanoi, että hänen on pudotettava kirja yliopistolle, niin lähdetään siinä 20 vaille yhdeksän. Järkytyin tästä hieman, sillä yleensä minulla on tapana yrittää olla elokuvateatterilla vähintään 20 minuuttia ennen elokuvan alkamista. Päätin kuitenkin luottaa paikalliseen, ja lopulta päätimme käväistä apteekissakin ja lähdimme puoli tuntia ennen näytöksen alkua. Tämähän johti siihen, että olimme teatterilla 5 yli yhdeksän, Rapu otti tilanteen lungisti, mutta minulla oli ongelmia hillitä itseni, koska minusta olimme jo myöhässä ja minua alkoi ahdistaa koko tilanne. Eihän meille myytäisi enää lippuja! Jonokin luikerteli pitkälti ulos rakennuksesta.

Kuinka väärässä olinkaan! Saimme liput ilman sen kummempia mukinoita ja Rapu kysyi minulta, haluaisinko ostaa jotain popparitiskiltä, mutta sitä hermoni eivät olisi enää kestäneet, joten menimme ahtautumaan esityssaliin. Islantilaisilla on ilmeisesti tapana tulla aika juuri ja juuri ajoissa elokuviin, Rapu kertoi, ettei sekään ole tavatonta, että joku tulee elokuvan alettua.

Elokuvateatteri, johon menimme, oli yliopiston omistama rakennus ja näyttämösalissa pidettiin kuulemma myös luentoja. Lava näyttikin siltä, että se olisi sopiva myös puhujan tai ryhmän esitykselle, mutta penkit olivat todellakin leffateatteripenkkejä, eikä niissä ollu huomatakseni minkäänlaisia apupöytiä kirjoittamiseen.

Lähes kaikilla salissa olijoilla oli isot säkit herkkuja, popparit tuoksuivat ja yleishenki tuntui mukavalta. Paikkoja ei tosiaan oltu numeroitu, joten hetken tähystimme haukankatseillamme, missä olisi vapaita paikkoja. Kun tulimme paikalle hieman myöhässä ja näimme suht keskellä pari vapaata paikkaa, mutta toinen niistä olikin varattu, pari vanhempaa miestä pomppasi antamaan meille tilaa, vaikka nyt oli kyse hyvistä istumapaikoista.

Elokuva oli niin pitkä, että olin jo ehtinyt ajatella, että suuresti odottamaani mahtavaa islantilaista taukoa elokuvan keskellä ei ole. Luulin, että elokuva oli loppumassa, mutta sitten se tulikin - islantilainen leffatauko. Aika paljon ihmisiä jäi istuskelemaan ja odottelemaan leffan jatkumista, mutta kävimme Rapun kanssa jaloittelutauolla: vessassa ja hakemassa popparia. Tauko tuntui aika pitkältä, uskon, että se oli ehkä vartin. Elokuvan jatkuessa kovaääninen rouskutus alkoi, sillä aika moni oli käynyt hakemassa vähän lisää popparia. Ne muuten tarjoiltiin paperipusseissa.

Kun elokuva vihdoin ja viimein loppui, lähtivät katsojat tunkeilemaan ulos ja voi herranjestas millaiseen kuntoon istumapaikat jäivät. Lammasmaisen luonteemme ansiosta lähdimme Rapun kanssa aika viimeisinä salista ja se oli ihan täynnä roskaa, popparia oli joka puolella, sotkua oli niin paljon, että kysyin Rapulta, onko minun tarkoitus jättää roskani paikalleni. Rapu sanoi, että hänestä ne on ihan kilttiä viedä roskakoriin. Näin teimme, mutta sanoisin, että 80% salissa kanssamme istuneista ihmisistä ei tehnyt.

Kun kävelimme kotiin, saimme elokuvasta jutellessamme myös ihailla Imagine Peace Toweria, joka näyttää yleensä minusta siltä, että alienit ovat sieppaamassa ihmisiä maan päältä.* Elokuva ei ollut ehkä lemppareitani, mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen! Elokuva oli moniulotteinen ja lopussa oli hankala muodostaa mitään järkevää mielipidettä siitä. Mutta kyllä, sanoisin, että pidin siitä. Näyttelijäsuoritukset olivat ihan sairaan hyviä, ja paljon tuttuja näyttelijöitä vilahteli.

Ei hätää, Reykjavikissa on kuin onkin tuttuja raitasuojateitä.

*Pakko kyllä myöntää, että yksi päivä kun kävelin Grandiksi kutsutun alueen, joka on tuollainen satamauloke Vestubærissa, missä on kalanpyyntialuksia ja kalatehdas/pakkaamo/en tiedä mikä, päätyyn asti, löysin mustan meren, jonka horisonttia ei erottanut ja Imagine Peace Tower oli päällä, näky oli aivan upea. Pimeys, valotorni ja kaupungin valot oikealla horisontissa. Ymmärsin silloin myös harvinaisen selkeästi, mitä valosaaste on.

Suojateiden olemattomuuden sietämätön keveys

On outoa olla taas pohjoisemmassa, tuntuu, että aurinko paistaa koko ajan silmiin, kun se on niin matalalla.

Tänään oli ensimmäinen työpäivä kaupalla, se meni oikein mukavasti. Harjoittelupaikkani on tosiaan suomalaista designia Islannissa myyvä kauppa, jonka varmaan useampi tietää, mutta en mainitse sen nimeä lähinnä sen takia, ettei blogini pomppaa sen hakutuloksissa kovin korkealle. Uskon kyllä, että paikan mainitseminen olisi työpaikan puolesta ok, sillä muutkin pidempi- ja lyhyempiaikaiset työntekijät ovat maininneet sen blogeissaan, mutta toistaiseksi en halua mainostaa sitä liikaa, lähinnä koska noh, en tykkää mainita työpaikkojani blogeissa.

Pomonin on oikein symppis ja paikan "säännöt" ovat varsin loogisia ja vanhoistakin työpaikoista tuttuja. Meininki vaikutti rennolta. Emme tänään ehtineet vielä syventyä sen kummemmin asioihin, joita miellän hieman hankalaksi, tarkoittaen lähinnä kassan käyttöä. Asiakaspalvelu on vielä hakusessa lähinnä sen takia, että en tiedä tuotteista todellakaan liikaa, vaikka ne perisuomalaisia merkkejä ja tavaroita. Varastotilatkin pitää ottaa haltuun, sillä niidenkin tunteminen helpottaa työskentelyä paljon. Minua ujostutti aluksi tervehtiä asiakkaita, kun en ollut varma kuinka islanniksi lausutaan "hyvää päivää" oikein. Mutta nyt osaan! Lisäksi mulla tulee jotenki pyrkyri olo, jos joku tulee kauppaan ja alan kilpaa huutaan pomon kans, että HYVVÄÄ PÄIVÄÄ. Mutta heti kun kauppaan astuu useampi asiakas, se on helpompaa, koska silloin he jakautuvat paremmin. Kyllä tämä tästä!!

Todella monet islantilaiset ajavat monster truckeilla, joten olen aina hieman peloissani kun ylitän vilkasta tietä. Etenkin kun suomalaiseen makuun suojateitä on merkitty kovin harvakseltaan, tai ainakin siltä se tuntuu kun tuttuja suojatieraitoja ei ole usein. Nyt kun mietin, en ole varma, olenko edes nähnyt niitä täällä? Koska suojateitä ei käytännössä huomaa, alussa ylitin tien aina yksin liikkuessani hyvin neurottisena ja jäin todella usein ihmettelemään tien reunalle, uskaltaako tästä mennä yli. Nyt taas kuljen kuin unessa, toivoen, ettei monster truck hyökkää päälle. Täällä Vestubærissa autoja tuntuu lähinnä liikkuvan isommilla teillä, pienemmillä kaduilla niitä on lähinnä miten päin sattuu parkissa, ja autoja menee harvakseltaan ohi. Keskustassa taas tuntuu, että kaikki autot haluavat tunkeutua liikkumaan mahdollisimman hankalilla kaduilla, mahdollisimman hankalaan aikaan. Kun lauantaina liikuin Laugavegurilla siinä 4-5 välillä, olivat mahtavat monster truckit saapuneet paikalle niissä määrin, että autot olivat käytännössä koko ajan pysähtyneitä ja välistä pääsivät matelemaan etanavauhdilla pari metriä. Vaikutti jotenkin äärimmäisen typerältä reittivalinnalta, yksi islantilaistuttava sanoikin, että jostain syystä islantilaiset isojen autojen kuskit ajavat oikein tahallaan pitkin Laugaveguria. Outoa, koska ainaki minun näppituntuman mukaan esim. Helsingissä koetetaan välttää keskustaa ruuhka-aikoina? En edes muista, milloin olisin nähnyt siellä vastaavan (muuttuvista tekijöistä riippumattoman) pysähtyneen kaaoksen, mikä Laugavegurilla vallitsi.

Joutsenet ja sorsat chillailee.

Päivän suurin ilonaihe oli kun Spotify heitti minulle Islannin mainoksia! Olin ihan että ÖY MAI GAAAD, islantilaisia mainoksia, islantilaisia mainoksia! Valitettavasti ne paljastuivatkin tanskalaisiksi. Noh, onnea Islannille joka tapauksessa Spotifyn saamisesta!