EISTNAFLUG 2015

Eteläreitti

Lähdimme siis torstaiaamuna liikkeelle Kuutin ja Talitintin kanssa. Olimme facebookin kautta löytäneet kyytia vailla olevan festareille menijän, jonka poimimme kyytiimme Reykjavíkin rajoilta. Ajomatka Kuutin järjestämän pienen kiertotiella käväisyn ja kolmen lyhyen pysähdyksen kanssa kesti n. 10 tuntia. Yksi pysähdyksistä tapahtui Víkissä jollain huoltoaseman kahviota muistuttavalla paikalla. Paikka kuhisi matkaajia, ja päätimme ravintolassa syönnin sijaan vain ostaa jotain nopeaa natusteltavaa ja minä hyppäsin auton puikkoihin. Ajattelin tuolloin, että Vík on varmaan viimeinen etappi, jolla näemme niin paljon turisteja ja matkaajia, mutta reissun aikana sain huomata, ettei Islannissa välttämättä ole kolua tai kolkkaa, jota joku matkaaja ei olisi käynyt kääntämässä ympäri. Ainakaan ykköstien varrella.

Eipä muuten turhan paljoa ollu jäitä jäljellä!

Toinen pysähdys oli Jökulsárlón nimisen jäätikköjärven ("glacier river lagoon") luona, jossa lillui jäätävän kokoisia jäälohkareita. Kuten monessa paikassa tien varrella, joenkin yli oli pieni yhden auton mentävä silta, ja toisella puolella jokea oli turisti-info ja ilmeisesti venereissujen varaus-/lähtöpaikka. Paussi kesti vain tupakkien verran, joten villit jäätikköveneilyt jäivät vain ajatuksen tasolle. Tämäkin paikka oli täynnä matkaajia, mutta se ei onnistunut pilaamaan seesteistä jäätikkömaisemaa.

Eteläreitin ajaminen Neskaupstaðuriin oli erittäin mielenkiintoista, oli jännittävä ajaa karun maiseman jatkuessa silmänkantamattomiin, yhtäkkisten rankkasadekuurojen iskiessä aina välillä toinen toistaan suuremman vuoren ohi tai läpi. Olin kuullut, että Islannin maisemia verrataan välillä kuuhun ja olin tähän reissuun saakka kuvitellut, että olen nähnyt ne niin kutsutut kuumaisemat, mutta vasta tällä reissulla oikeasti näin ne. Olo oli absurdi.

Jossain vaiheessa huoltoasemat alkoivat loistaa poissaolollaan. Tottakai siinä vaiheessa, kun kaikille alkoi kehittyä vessahätä. Lopulta pysähdyimme jollekin hevostallihotellille käyttämään saniteettitiloja ja tämä osoittautui oikeaksi vedoksi, sillä joko totaalisesti missasimme kaikki huoltoasemat, tai niitä ei Itä-Islannista vain meinaa löytyä. Kun aloimme lähestyä määränpäätä, viimeiset pari kolme tuntia tie oli kapea vuorien rinteitä mukaileva painajainen väsyneille silmilleni, joten vaihdoimme Kuutin takaisin ajamaan. Loppuhuipennuksena ennen Neskaupstaðuriin saapumista tie lähti yllättäen nousemaan ja poikittelemaan viimeisen vuoren rinnettä ylös ja sumu oli ajoittain niin sakeaa, että näkymä lyhyilläkin osuuksilla oli huono. Matkan aikana lämmin ja aurinkoinen Reykjavík oli tosiaan jäänyt kauas ja tälläkin vuorella oli mukavasti lunta. Nousu huipentui vuoren läpi kulkevaan tunneliin, johon mahtui YKSI (1) auto kerrallaan, ja sisäänkäynnin luona oli pelkällä yhdellä liikennevalolla varustettu kyltti, jonka toiminnasta emme olleet varmoja. Kun lopulta putkahdimme jännittävän ajon päätteeksi ulos tunnelista, näimme jo määränpäämme alas viilettävän tien päässä.

Kyseinen tunneli on ainut tie Neskaupstaðuriin, sen lisäksi ainoa vaihtoehto päästä perille on vesireittejä. Kuulimme myöhemmin, että kun talvisin lunta tulee liikaa, tunneli suljetaan. En ymmärrä, kuinka kylän ihmiset  eivät tule hulluiksi, sillä kylä on jo lähtökohtaisesti kaukana kaikesta, mutta se, että ei pystyisi edes poistumaan, tuntuu ahdistavalta ajatukselta. Kylä oli nimittäin pieni. En oikein voi tarpeeksi korostaa, kuinka pieni se oli. Tunnelin toisella puolella on sentään toinen pieni kyläpahanen, Eskifjörður, jonka läpi meidänkin oli tullessamme ajettava päästäksemme tunnelille.

Neskaupstaður & Eistnaflug

Telttailu tapahtui kylän laidalla, reilun vartin kävelymatkan päässä festarialueelta ja noin 20-30 minuutin kävelymatkan päässä "keskustasta". Minun, Kuutin ja Tintin jakama matala teltta pystytettiin edellispäivänä saapuneiden Naalin ja Lunnin teltan viereen. Jos minulta kysytään, heidän telttansa muistutti enemmän puutarhahuvimajaa kuin telttaa. Siellä oli pojille omat huoneet ja niiden lisäksi tilaa riitti eteisen ja hengailuhuoneen komboon, jossa välillä hengailimme ja jonne avokätisesti mahtui myös jonkin verran meidän tavaroitamme. Meidän kaikkien kolmen ollessa omassa teltassamme, tilaa oli hädin tuskin repuille, vaikka Tintti kertoi aiemmin nukkuneensa siellä neljän hengen porukalla. Kylmä ei kuitenkaan tullut, mikä on ehkä tärkeintä. Olen aiemmin ajatellut, että telttafestarointi Suomessa olisi mulle liian extremeä, mutta Neskaupstaðurissa ei minun läsnäollessani näkynyt auringosta vilahdustakaan, lämpötila oli varmaan parhaimmillaan seitsemän, ties mitä se pahimmillaan oli, joten ensi vuonna tervetuloa Suomen festarikesä!

Telttaa kasatessa olimme kaikki kolme nälkäisiä ja kärttyisiä luultua pidemmän ajomatkan jäljiltä, joten kun Naali ja Lunni tarjoutuivat kasaamaan telttamme, jotta pääsisimme nopeammin syömään, suostuimme kiitollisina. Päätimme tsekata millainen festarialueen ruokatarjonta oli, Kuutin mukaan edeltävänä vuonna hyvä ja halpa. Se jäikin sitten viimeiseksi kerraksi kun söimme festarialueella. Tiedostan kyllä, että kaikki eivät ole kasvissyöjiä, eikä maailma, etenkään Islanti, pyöri kasvissyöjien ympärillä, mutta kun ovolaktopesco-ystävällisenä henkilönä vaihtoehdot olivat kylmä pastasalaatti tai katkarapuleipä, ei se houkutellut palaamaan. Salaatti oli kyllä hyvää, mutta kovan hintaista, eikä siitä löytynyt mitään ravitsevaa ainesosaa. Katkarapuleipä taas olisi ollut hintatasoltaan hyvä, mutta ainut makuvaihtoehto lihansyöjillekin. Kuuttikaan ei ollut vakuuttunut syömästään kanasalaatista ja seuraamme liittynyt Naali sai lihasoppaansa vain pari kimpaletta, joten päätimme pärjätä omilla eväillä. Hinnat olivat menneet kovasti ylös kuulemma, mutta toisaalta festaritkin ovat kasvaneet.

Sólstafir

Päälavana toimi urheiluhalli ja off-venue tapahtumat olivat jonkinlaisessa kylätalossa(?), joka toimi viime vuonna päälavana. Päälava oli suurempi mitä odotin ja off-venue-lava pienempi, kuin olisin uskonut. Saapumispäivänämme torstaina ehdimme kunnolla nähdä oikeastaan vain Sólstafirin. Pidän heidän musiikistaan, mutta muuten en välitä bändistä sen kummemmin. Omasta mielestäni heidän musiikkivideonsa ovat hieman tekotaiteellisia tai yksinkertaisesti ei vaan minun tyylisiä, kaikesta islantipornostaan huolimatta, ja bändillä on ollut omat puolijulkiset draamansa.

Perjantaiaamuna heräsimme aikaisin lämpimästä teltastamme ja tarvoimme viileän aamun läpi paikalliseen kahvilaan, joka oli festarikartan mukaan myös ainut kahvila. Vastaantulijat olivat harvassa, muutama festarikansalainen näytti olleen hereillä koko yön, jonkin verran paikallisia lapsineen liikkui asioilla. Kahvio sen sijaan oli tupaten täynnä. Jono kassalle kiemurteli vitriinin viertä koko pienen kahvion läpi. Päästyämme istumaan kahvien ja viinereiden kanssa, tungos kävi kahta pahemmaksi ja tuntui, että tuolista piti pitää kaksin käsin kiinni, jottei sitä vietäisi.

Kahvittelun jälkeen oli aika mennä paikalliseen uimahalliin, mikä osoittautui elintärkeäksi koko festarilta selviytymiseen. Koska tuli kuitenkin vietettyä aikaa viileässä ulkona, kuumalla keikalla ihmisten keskellä ja yöt teltassa hikoillen, uimahallin puhdistava ja raikastava vaikutus oli enemmän kuin tervetullut. Uimahalli oli kaiken kaikkiaan varsin hyvä pikkukylän halliksi. Löytyi kolme eri lämmintä allasta, 50 metriä pitkä uintiallas, sauna... Olisi ollut hauska käydä vuoren toisella puolella olevan Eskifjörðurinkin uimahallissa, olen saattanut jo mainita, että Islannista monesta kylästä löytyy se oma uimahalli, mikä on minusta yksi niistä Islannin kivoista pikku jutuista. Ja vihdoin Eistnaflugin ansiosta pääsin vihdoin chillaileen samaan altaaseen julkkisten kanssa, näin hilluin nimittäin sekä Börnin laulajan että Hugleikur Dagssonin kanssa, molemmista parhaimmillani alle metrin päässä. Hupaisan oman shownsa aiheuttivat uimahallin työntekijät, jotka kulkivat altailla jakamassa ihmisille hiuspompuloita, joilla kiinnittää pitkät hiukset ylös. Hyvin ymmärrettävää, kun paikalle tulee noin kaksi kertaa kylän verran pitkätukkaisia hevareita ja monelle ainut tapa päästä suihkuun ja peseytymään on uimahalli. Kaikki festarilaiset osoittautuivat yhteistyöhaluisiksi pompula-asiassa.

BÖRN!!!!<3 ja Grísalpappalísan saksofonisti!!!

Perjantaina tuli nähtyä aina yhtä pönk Börn, jota Tintti ei ollut aiemmin nähnyt. Börn on yksi lempibändeistäni, joihin olen Islannissa tutustunut. Toinen mainitsemisen arvoinen keikka päivältä on Grísalpappalísa, jota en ollut itse aiemmin nähnyt livenä ja aika vähän kuunnellut, mutta nyt oli lavallinen täyttä energiaa ja saksofoni kruunasi bändin kokoonpanon. Illemmalla näin myös pitkään odottamani Skálmöldin

Perjantain eväät: papunakit minulle ja Tintille, valasta Kuutille sekä Skálmöld.

Perjantaina oli myös Hugelikur Dagssonin stand up- esitys off-venuella. Englanninkielisessäkään ohjelmassa ei oltu mainittu, millä kielellä esitys on, joten jouduin hieman pettymään kun se osoittautui olemaan islanniksi. Ymmärsin jonkun verran ja tajusin muutaman vitsin, mutta islanninkielenprosessointini on niin hidasta, että en pystynyt nauramaan oikeissa kohdissa ja kun vitsin tajuaa aavistuksen liian myöhään suuren ihmismassan keskellä, ei se paljoa naurata. Ja viimeisen kolmanneksen ajastaan Hugleikur käytti kakkavitseihin, jotka toimivat enemmän äänitehosteiden tekemisellä kuin nokkeluudella, joten viimeiset "vitsit" eivät jääneet epäselviksi, vaikka tuntui Kuutista ja Tintistäkin tuskallisen pitkältä.

Lauantaina heräsimme teltamme lämmöstä ropinaan ja pariin märkään länttiin teltan sisällä. Yöllä oli alkanut satamaan melko rajusti, ja telttamme oli parista kohdasta alkanut vuotamaan. Yksi kohta sattui olemaan passini yläpuolella, jonka olin vahingossa ottanut mukaan reissuun. Yksi kerrallaan otimme tavaramme ja makuupussimme ja pakenimme sateen läpi auton suojiin. Olimme olleet telttamme kanssa onnekkaita, moni teltta oli romahtanut sateen ja tuulen ansiosta, osa korkeammista teltoista kaatunut, ja kovin moni teltta ei ollut pitänyt vettä. Kun mussutimme aamupalaa autossa, tunnelma oli onnekkuudestamme huolimatta väsähtänyt ja kaikilla pyöri mielessä oma lämmin, kuiva sänky. Uimahalli kuumineen altaineen piristi kuitenkin kaikkia ja siellä lilluessamme vesisadekin harveni. Tämän jälkeen menimme paikalliseen pizzeriaan ja saimme odottaa pizzojamme kaksi epätoivoista tuntia. Ei voinut olla kuin kiitollinen, että menimme sinne, vaikkei nälkä ollutkaan kova, sillä kahden tunnin odotuksen jälkeen ahmaisimme pizzamme hetkessä.

Teltat harvenivat sateisen yön jälkeen kovalla vauhdilla.

Sateen oltua jo hetken aikaa tauolla, päätimme myös pistää teltan kasaan kun se vielä on kuiva ja nukkua viimeisen yön autossa, Kuutin volkkarin takapenkit sai alas, joten sehän on täydelllinen. Kun olimme saaneet sen suoritettua tallustimme päälavalle ja suurin osa päivästä oli jo ohi. Näimme kuitenkin Muckin, josta minulla ei ole sen erikoisempaa muistikuvaa ja Brain Policen, joka oli täynnä energiaa ja lavakarismaa. Myöhemmin näimme myös puolalaisen Behemothin, joka nousi omaksi lemppariksini festarin esiintyjistä. Musiikki ei ollut minun tyyppistäni, mutta tällä bändillä oli oikea lavashow, jota oli oikeasti mielenkiintoista katsoa.

 

 Tulta ja tekoverta, dramaattisia posetuksia, pukujen vaihtoa, sarvia. Mitä muuta voi toivoa?

Myöhemmin soittanut HAM tuntui kovin tylsältä ja jäykältä Behemothin jälkeen, mutta keikka oli hyvä. He olivat viimeinen teeman mukainen esiintyjä, heidän jälkeensä FM Belfast tuli vetämään viimeisen yön bileet, joita seurasimme hetken aikaa ennen kuin vetäydyimme auton sisuksiin nukkumaan. Mikä ei sujunutkaan ihan yhtä sulavasti kuin olisimme toivoneet.

Ensinnäkin, 2/3 takapenkeistä suostui menemään alas. Toisekseen, tila oli ihan liian ahdas kolmelle, ilman klaustrofobisia kohtauksia. Lopulta teimme niin, että Tintti nukkui kuskin penkillä, joka vedettiin mahdollisimman taakse ja mahdollisimman takakenoon. Minä ja Kuutti nukuimme päät takakontissa ja jalat 2/3 alhaalla olevien penkkien päällä. Huolimatta läheisyydestämme, yö oli haastava. Mahduimme olemaan vain ja ainoastaan lusikka-asennossa, kylkeä ei voinut vaihtaa ilman, että toinenkin vaihtaisi, joten yöllä kun heräsin jomottavaan kylkeen, ei minulla ollut minkäänlaista mahdollisuutta helpottaa oloani. Unet jäivät aika vähäisiksi, mutta eipähän tarvinut aamulla koota märkää telttaa. 

Yhteenveto

 Ajo-olosuhteet 10/10

Kun sunnuntaiaamuna lähdimme ajamaan, tarjouduin valtaamaan takapenkin itselleni ja nukuin parin tunnin unet vielä autossa. Paluumatka sujui varsin kepeästi menomatkaan verrattuna. Emme kääntyneet vääristä paikoista kertaakaan, pysähdyimme Akureyrissa subeille. Olin meidän sinne päästyämme jo sen verran väsynyt, etten jaksanut pyytää, että jalkautuisimme kunnolla ja tutkisimme paikkaa. Akureyrissa käyminen on ollut tavoitteenani koko täällä oloni ajan. Nyt olen nähnyt Akureyrin kauppakeskuksen ja siellä olevan Subwayn. Kukin vuorollamme nukuimme takapenkeillä, sillä nyt meillä ei ollut ketään ylimääräistä mukana. Matkaan kului jälleen noin kymmenisen tuntia, ja kun pääsimme Reykjavíkiin, aurinko paistoi lämpimästi ja olo oli hyvä.

Pilkahdus Akureyria.

Reissun aikana hengasimme aika paljon teltoilla Lunnin ja Naalin seurassa. He puhuivat enemmän englantia kuin aikaisemmin kohdatessamme, mutta välillä silti teki mieli purskahtaa epätoivoiseen itkuun tai mielipuoliseen nauruun, kun en vain ymmärrä tätä kieltä ja ihmisten on mitä ilmeisimmin pakko puhua sitä. Se olo osaa oikeasti olla tosi seisauttava, kun kaikki muut ryhmässä tajuavat ja heillä on mitä selkeimmin varsin hauskaa, mutta et itse vain ymmärrä. Koen, että kuitenkin jonkin verran lähenin heidän kanssaan. Harmittava takaisku oli ehkä se, että tajusin vasta aika myöhään kuinka paljon Kuutti hengaili minun ja Tintin kanssa, sen sijaan että olisi pitänyt hauskaa Lunnin ja Naalin kanssa, jotka ovat kuitenkin hänen hyviä ystäviään. En ollut edes ajatellut, että Kuutti voisi kokea velvollisuutenaan hengailla minun ja Tintin kanssa, joten kun mainitsin hänelle tästä, oli jo ehkä hieman liian myöhäistä.

Neskaupstaðurissa oli oma taianomainen tunnelmansa. Kun istuimme telttojen ulkopuolella ja sumuiset vuoret ympäröivät meidät, Reykjavík, työt, arki, Suomi, kaikki tuntui kovin etäiseltä. Ihan kuin maailmassa ei olisi ollut mitään muuta. Kuulin muuten kerran festarien aikana suomea puhuttavan. Se tapahtui vessoilla. Olin pakahtua onnesta, mutta en oikein tiennyt, miten olisi pitänyt reagoida, joten pesin vain käteni ja poistuin virne naamalla.

Pinkki pelle oli teltta-alueen ranneke.

Itse festarit oli tosi hyvin järjestetty, ainoita asioita mitä jäin oikeastaan kaipaamaan olivat paremmat ruokavaihtoehdot ja ehkä jonkinlainen festariohjelma omana lärpykkeenään olisi helpottanut. Nämä ovat kuitenkin vain pieniä asioita, niin paljon kehuttavaa nimittäin löytyy! Valoshow oli päälavalla aivan uskomaton, tilaa ja lämpöä riitti, suurin osa ihmisistä osasi käyttäytyä (mihin järjestäjien on hankala vaikuttaa), pikku kylässä oli valmistauduttu hyvin, roskiksia oli koko matkan teltta-alueelta päälavalle varsin tiuhaan, kaikkien tettailijoiden piti maksaa parin tonnin majoitusmaksu, jolla kustannettiin kylän siivousta ja bajamajojen ylläpitoa, henkilökunta oli ystävällistä ja avuliasta.. Tätä festaria voi todellakin suositella kaikille, itse en ole mikään suuri hevimusiikin kuluttaja, mutta ihan mahtava reissu ja festari. Ja tragedisen lauantaiaamun jälkeen festarin järjestäjät päättivät, että kaikki jotka tarvivat uuden (tai kuivan) majoituspaikan, voivat tulla off-venue-ohjelman päätyttyä paikalle nukkumaan.

AINO SUOSITTELEE!

Hankala elämä

Kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Piirtäminen tuntuu hankalalta. Kaikki tuntuu hankalalta.

Ostin lentolipun elokuun lopulle ja olen ihan mielettömän maassa Suomeen palaamisesta. Ajatus tavaroiden keräämisestä ja pakkaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Toisaalta koen pientä helpotusta siitä ajatuksesta, että pääsen lopettamaan burritoraflassa. Olen ihan täynnä sitä paikkaa. Normaalisti en oikein ehdi tehdä mitään muuta kuin käydä siellä ja voipuneena vain kääriytyä Kuutin kainaloon. Koen huonoa omatuntoa siitä, etten tee mitään. Luonnoskirjan mukana kantaminen on lähinnä vitsi. Menen harvoin Reykjavíkin kämpälle, on vain niin paljon helpompaa lojua Kuutin nurkissa. Olen surullinen, ettei minulla ole tarpeeksi sosiaalista elämää Kuutin lisäksi, ja samaan aikaan vihainen, koska tiedostan, että se on täysin omaa syytäni. Näen Talitinttia silloin tällöin, välistä kokoonnumme Rapun kanssa katsomaan Steven Universea tai jotain muuta sarjaa.

Lohduttavat lupiinit

Viime viikolla sain yllättävän yhteydenoton eräältä kielikurssituttavalta, joka on jo aikoja sitten palannut kotimaahansa. Hän oli käymässä Reykjavíkissa ja pyysi minua mukaansa taidemuseoon. Taidemuseon jälkeen kiertelimme keskustassa ja nautimme jäätelöä. Kesän aikana keskusta tuntuu elävän ja muuttuvan koko ajan. Tuntuu, että viikossakin kaikki ehtii kääntyä ihan päälaelleen. Parasta kuitenkin on ollut se, että osa Laugavegurista on kesän ajaksi suljettu autoliikenteeltä. Laugavegur on alun alkujaankin kehno reittivalinta autoilijalle, ja pääkatu on aina täynnä kävelijöitä, joten lisätila jalankulkijoille on tervetullutta.

Vaan vihdoin! Vihdoin! Huomenna on lähtö Eistnaflug-festareille! Olen hyvin innoissani, ahdistunu, hermostunut ja onnellinen samaan aikaan. Tiukalle meni, mutta vihdoin viime viikolla sain vihreän valon töistäkin. Ja mikä parasta, sinne kanssani lähtee Kuutin lisäksi myös Talitintti, paikan päältä löytyvät Kuutin toverit Lunni ja Naali, joiden kanssa en ole vieläkään onnistunut luomaan syvempää suhdetta, sekä Talitintin ja minun kämppis Villakuore tyttöystävineen. Luvassa mielenkiintoinen pitkä viikonloppu, Islannin festareille ominaisesti keikat ovat sisätiloissa, mutta olemme telttamajoituksella liikkeellä. Neskaupstaðiriin on luvattu ajankohdalle +5, parhaimmillaan +7, lauantaille paljon sadetta. Ne ainoat kerrat kun olen ollut teltassa, ulkona on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, minulla on ollut mahdollisuus paeta sisätiloihin ja sateesta ei ole ollut vaaraa, joten eritoten telttailu jännittää. Luontaisena suunnittelijana olen koettanut töiden epävarmuudesta huolimatta suunnitella reissua jo kaksi viikkoa, mutta Kuutti on elänyt leppoisasti päivä kerrallaan. En tiedä voiko tästä syyttää hänen islantilaisuuttansa, vai onko vika vain yksittäisessä henkilössä, mutta olen ollut viimeiset kaksi viikkoa hermoromahduksen partaalla, koska hän tai hänen ystävänsä, joiden mielipide ja suunnitelmat ovat mitä ilmeisimmin äärimmäisen tärkeitä, eivät osaa suunnitella elämäänsä 5 minuuttia pidemmälle. Joten tässä ollaan, lähtö on huomenna, mitään ei ole pakattu valmiiksi, monestakaan asiasta ei ole varmuutta, teltta on, koska Talitintti sai sellaisen suhteillaan (ilman Talitinttia meillä ei siis vieläkään olisi telttaa, ainakaan jos se Kuutista riippuisi).

Yksi Eistnaflugin esiintyjä on HAM, johon kuuluu Óttar Proppe, jonka aluevalloituksiin kuuluu myös politiikka. Hän istuu parlamentissa Bright Future-puolueen edustajana. Aktiivinen politiikan ja musiikin edustaja on yksi Kuutin islantilaisista idoleista. eräs päivä talvella Kuutti ja minä satuimme kävelemään ristiin kyseisen herran kanssa ja tämä oli Kuutille iso juttu.

Yksi päivä kun tulin kotiin, kissat hengailivat yhdessä tuolilla varsin söpösti.

En vain halua tulla takaisin Suomeen. Kun tulen Suomeen, menetän kaiken mitä minulla on täällä, eikä minulla ole paljoa minkä luo palata Suomessa. Aloitan viime syksynä aloittamani vuosikurssin uudelleen, joten luokkakaverit vaihtuvat, toki voin nähdä vanhoja luokkakavereitani edelleen ja minulla oli paljon luokan ulkopuolisia kavereita, mutta olen nyt ollut vuoden poissa, ja hädin tuskin pitänyt yhteyttä keneenkään. Parhaat ystäväni asuvat edelleen kaukana, perheeni on edelleen kaukana. Koetan epätoivoisesti etsiä Islannista päin kämppää Suomesta.

Suunnittelen islannin kielen kurssille menoa Suomeen saavuttuani. Suunnittelen myös ruotsin kielen uudelleen opettelua, sillä islanti on tuhonnut kaiken mahdollisen ruotsin taitoni perinpohjaisesti. Tämä realisoitui Suomen reissun lopulla, kun olimme sukulaisten kanssa, jotka puhuivat vain ruotsia. En osannut vastata kuin ihmemongerruksella, joka oli sekoitus ruotsia ja islantia. Olen harmissani, etten ole oppinut islantia tämän paremmin ja olen menettänyt niin paljon ruotsin kielen taidostani.

Toisaalta on myös helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Joinain päivinä osaa vaan vituttaa niin paljon, kun kukaan ei puhu suomea, en saa itseäni ilmaistuksi englanniksi niin kuin haluaisin, työni burritoraflassa on niin vitun perseestä, että olen onnellinen päästessäni siitä eroon. Joskus meinaa mennä hermot, kun paikalliset eivät suunnittele. Ihmiset eivät tajua, että suomalaiseen luonteenlaatuun ei vaan kuulu hymyillä koko aikaa. Ihmiset eivät tajua, että kaikenlainen arkipäiväinen muumikrääsä on vaan osa elämää, ei kannanotto. Kun tulen Suomeen, Suomessa on luultavasti lämpimämpi kuin Islannissa. Vaikka täällä on ollut ihan parhaat kesäsäät! Odotin niin superpaskaa kesää, että tämä on ollut varsin positiivinen yllätys.

Työnhakuja

Koska mulla on täällä ihan parhaat pomot, sain jatkaa työharjoittelupaikalla osa-aikaisena, mutta muitakin töitä on löydettävä, jotta selviän taloudellisesti. Tartuin työnhakuhaasteeseeni aika laiskasti ja alussa aikaa vei cv:n rakentaminen englanniksi, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi. Kuten myös oikean fontin valitseminen. Alussa koetin myös hieman rauhoittua ja rentoutua kaiken kiireisyyden ja hälinän jälkeen, mutta tarpeeksi kauan rauhoituttuani tajusin, etten saanut rentouduttua, koska alitajuisesti stressasin raha-asioita koko ajan. Olin toki laskeskellut, että pärjään helmikuun suht helposti osa-aikaisena ja lopuilla säästöillä, mutta aika tiukasti. Icelandairin lentotarjousten mentyä huomasin, kuinka lentolippujen hinnat nousivat silmissä ja oli pakko ostaa paluuliputkin Islantiin, vaikkei siihen oikeastaan olisi vielä ollutkaan varaa.

Viime viikon keskiviikkona sain viimein raahattua itseni kirjastoon tulostamaan pinkan cv:tä jaeltavaksi, en ollut 100% tyytyväinen luomukseeni, mutta päätin, että oli jo aika lähteä kulkemaan ja etsimään töitä. Olin kuullut monelta taholta, että Islannissa on parempi vain mennä suoraan kyselemään töitä paikan päältä, moniakaan työpaikkoja ei mainosteta julkisesti. Käväisin kotona kahvilla ja vaihdoin vaaleanturkoosin takkini aikuismaisempaan ja paremmin tummaan islantilaistyyliin sopivampaan takkiin ja lähdin kierrokselle. Päätin aloittaa kotiani lähimmästä hotellista ja olin jo luonut mielessäni mitä parhaimman kaavan töiden kyselylle: ensin tervehdys islanniksi, sitten kysyminen saanko puhua englantia ja sitten töiden kysely. Ajattelin, että näin osoittaisin olevani mitä hurmaavin ulkomaalainen, joka osaa hieman islantia ja yrittää puhua sitä. Taktiikkani toimi, silla parissa paikassa kysyin töitä ulkomaalaisilta henkilöiltä ja he olivat ihan päästä pyörällään islannin kielen taidoistani ja niissä paikoissa, missä kysyin töitä islantilaisilta, he olivat silminnähden yllättyneitä kun pyysin saada puhua englantia. Näin paljon voimme siis vakuuttaa ihmisiä kahdella lauseella. Paljastankin ne ja niiden lausumisen teille kaikille mahdollisille Islannin matkaajille, niin voitte vakuuttaa kaikki islannin kielen taidoillanne:

Góðan daginn = Hyvää päivää
Helpointa lausua seuraavalla tavalla: KONTAIJINN

Má ég tala ensku? = Saanko puhua englantia?
Helpointa vain maukua: mau je tala ensku

Jos joku olisi sanonut minulle, ettei valitettavasti osaa puhua englantia, olisin ehkä juuri ja juuri osannut sanoa etsiväni töitä, mutta sen pidemmälle ei islannin kielen taidoillani olisi edetty. Mitä ilmeisimmin nämä kaksi lausetta olivat siis mitä helpoin tapa vakuuttaa kaikki, sillä suurin osa täällä olevista ihmisistä kuitenkin puhuu englantia, etenkin keskustan hotelleissa, kaupoissa ja rafloissa.

Kävin varmaan hieman yli viidessä hotellissa, ja kaupassa, koetin hieman valikoida, etten menisi harjoittelupaikkani kanssa epäsuorasti kilpaileville puodeille töihin. Päästyäni pääkadulle koetin tähystää otollisen näköisiä paikkoja ja kävelinkin pitkän matkan pysähtymättä mihinkään. Erään lompakolleni liian kalliin näköisen ranskalais-islantilaisen paikan ohittaessani, tajusin käveleväni monien paikkojen ohi, koska niin teen silloin kun etsin ruokapaikkaa tai olen itse ostoksilla. Tunsin pienen turhautumisen omasta nirsoudestani ja päätin kääntyä takaisin ja jatkaa vähemmän valikoivana, koska kuka tietää vaikka juuri olisin kävellyt tilaisuuteni ohi. Astuin ranskalais-islantilaiseen paikkaan sisälle ja jo tottumaani tapaan mau'uttua tiskin takana oleva mies kysyi oliko minulla cv:tä mukana. Vastasin myöntävästi ja mies viittoi minut yläkertaan ja esittäytyi paikan toiseksi omistajaksi. Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet, että tulen viikonloppuna kokeilemaan perjantaina ja lauantaina, miten sovin ympäristöön ja miten työ sopii minulle. 

Kävelin paikalta aika typertyneen iloisena pois, sillä vaikka olin odottanut suhteellisen nopeita tuloksia työnhaulta, en ollut odottanut, että saan jo ensimmäisenä kiertelypäivänäni mahdollisuuden. Monesta paikasta oltiin sanottu, että työntarvetta varmasti on, mutta vasta kuukauden parin päästä lähempänä kesäsesonkia. En edes ollut varma, oliko paikka johon olin hakenut, baari vai ravintola, saatikka mikä sen NIMI on.

Kävinkin sitten perjantaina ja lauantaina paikan päällä. Sain selville monia asioita: paikka on ravintola, suurin osa asiakkaista oli turisteja ja ainakin työvuorojeni aikana henkilökunta oli suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia. Pidin paikasta kovin ja työkaverit vaikuttivat mukavilta. Sen mukaan myös mitä juttelin muiden tarjoilijoiden kanssa, työpaikka on suhteellisen joustava, mutta edellyttää sitä myös työntekijöiltään. Sovimme keskiviikkona paikan omistajan kanssa, että tulen kahdeksi päiväksi kokeilemaan ja katsotaan sitten tulevaisuutta. Hän oli hieman epävarma minusta, koska ravintolakokemukseni oli viiden vuoden takainen. Koska hän ei kuitenkaan ollut lauantaina illalla paikalla, en nyt ole varma saanko jatkaa vai en. Jos heistä ei kuulu mitään, menen käymään paikan päällä kysymässä, jotta saan edes harjoittelupalkan viikonlopulta. Tottakai sinänsä toivon, että saan jatkaa, mutta paikka vaikutti sen verran hektiseltä, että pakko myöntää, etten älyttömästi pettyisi, jos he nyt jostain syystä olisivat todenneet minut epäsopivaksi. Omistaja kuitenkin lupasi maksaa minulle kokeilusta joka tapauksessa ja siellä oli sen verran ulkomaalaisia töissä, että ehkä hieman turhan sinisilmäisesti haluan uskoa parasta.

Jatkoa seuraa jahka tiedän enemmän.

Islanninkielinen mökkiviikonloppu

Tämä tapahtui tammikuun alussa, en vain saanut kirjoitettua merkintää valmiiksi tätä ennen.

En ollut matkustanut Reykjavíkin ulkopuolelle ollenkaan, joten kun Kuutti kutsui minut kavereidensa kanssa viettämään mökkiviikonloppua, joka onnistuisi helpoin järjestelyin, innostuin niin paljon, että pyysin jopa työvuoron siirtoa. Mökki oli parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista, varsin naurettavan muotoisen järven rannalla.

Parhaimmillaan kilometrin leveä, 15 kilometriä pitkä järvi, Skorradalsvatn!

Matkalla mökille ajoimme viisi kilometriä pitkän tunnelin läpi, joka meni meren alla. Ilmastointi pistettiin tunnelin ajaksi pois päältä, koska tunnelin ilma oli kuivaa ja pahan hajuista. Tunnelin alituksesta piti maksaa 1000 kruunun maksu, jolla kuulemma alunperin katettiin tunnelin rakennus, mutta Kuutin mukaan silta on jo maksettu aikoja sitten, ja alitusmaksu on jotenkin "unohtunut" lopettaa. Toivottavasti rahoja käytetään sitten edes sen huoltoon.

Hämmästyksekseni Kuutin kaverin Lunnin vanhempien mökki ei ollut järven rannassa, kuten olin kuvitellut, vaan pienen vuoren rinteessä. Auto jätettiin parkkiin tien varteen ja mökille piti kavuta pitkähköt portaat. En ole koskaan käynyt alpeilla, mutta jotenkin mökki ympäristöineen toi minulle mieleen minialpit, enkä ollut ainoa seurueestamme, joka oli tätä mieltä. Aina kun olimme portaiden juurella oli sen verran pimeä, etten saanut kivaa kuvaa rinteestä ja mökeistä siinä, eikä itsensä mökin luona päässyt rinteen takia kovin kauas mökistä, jotta olisi saanut mökkiä paremmin hahmottavaa kuvaa.

Terassilta järvelle päin otettu kuva.

Mökki erosi suomalaisista mökeistä aika selkeästi sillä, ettei siellä ollut saunaa. Ja sen omistaja harrasti metsästystä ja jonkinlaista luonnon läheisyys-teemaa, mikä näkyi sisustuksessa aika vahvasti. Verhotangoissa roikkui muutama hillerin turkis, siellä täällä oli pari täytettyä lintua, joka puolella lojui lampaan turkiksia. Takaoven yläpuolella prameili poron pää, joka kuulemma on aina varustautunut kauden mukaisesti, käyntimme aikaan sillä oli vielä joulukuusen koristeita sarvissaan ja kesällä sillä kuulemma tapaa olla aurinkolasit. Keksimme Kuutin kanssa mökillä ollessamme leikin, joka sai nimekseen Murder Count. Laskimme kuinka monta kuollutta eläintä löysimme mökiltä, ainoa ehto oli se, että eläimen piti olla selkeästi oma yksilönsä, ei liitettävänä johonkin toiseen jäännökseen, jottei samaa eläintä laskettaisi kahdesti. Löysimme ensimmäisen viiden minuutin aikana lähemmäs kymmenen eläintä, myöhemmin lisäilimme numeroita aina niitä hoksatessamme. Lopullinen luku taisi olla 14, mutta en usko, että löysimme kaikkia, meillä jäi osa mökin huoneista kokonaan tutkimatta.

Vaikka itse mökki oli hieman erilainen kuin suomalaiset vastineensa, islantilaiset nuoret olivat kuitenkin samanlaisia mökkeilijöitä kuin suomalaiset. Mukana oli mässyä ja alkoholia. Tapasin Kuutin kavereita ensimmäistä kertaa, matkasimme mökille Lunnin ja Naalin kanssa, myöhemmin seuraamme liittyi vielä pariskunta, joihin en päässyt oikein tutustumaan, sillä he tulivat myöhään illalla ja lähtivät aikaisin aamulla ja niin, kaikki tosiaan puhuivat lähes koko ajan islantia. Pariskunta koetti vaihtaa kieltä englanniksi, mutta valitettavasti ihmisillä oli kovin huono muisti ja kun olin kysynyt kaikki peruskysymykset en oikein tiennyt mistä puhua heille. Ymmärsin parhaimmillani lähes kaiken mitä puhuttiin islanniksi, mutta pahimmillani en ymmärtänyt mitään. Osittain saanen syyttää tästä itseäni, sillä ilmaisin alussa ymmärtäväni islantia jonkin verran, Kuutti ja Lunni puhuivat huonejärjestyksestä islanniksi ja kommentoin tähän englanniksi. Kuutti puhui minulle kohteliaasti aina englantia, ja kertoi silloin tällöin mistä he puhuivat, mutta onko mitään raivostuttavampaa kuin saada käännös keskustelun aiheesta. Monesti olin ymmärtänyt sen itse, mutta koska islannin ymmärtäminen on minulle vielä aika raskasta ja hidasta, ei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia kommentoida syvempää puheenaihetta millään kielellä tarpeeksi nopeaa. Joten suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemaan ja kiroamaan poikia mitä kylmimpiin paikkoihin. Lisäksi aloin näytellä hieman tyhmää, jotta he tajuaisivat, etten puhu kieltä, maltoin mieleni ja annoin Kuutin kääntää minulle asioita englanniksi, mutta millään ei tuntunut olevan vaikutusta. Suurimmaksi osaksi minulla oli aika hauskaa mökillä, mutta kieliasia oli hankala. Koska olin kuitenkin Kuutin avecina siellä, en kokenut, että minulla olisi ollut kovin suurta oikeutta alkaa vaatimaan kaikkia puhumaan englantia vaikka väkisin. Olisi varmaan ollut kaikille osapuolille helpompaa, mikäli olisin tavannut Kuutin kaverit joskus aikaisemmin ilman koko viikonlopun pituisia paineita mökillä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki ujot englannin puhujat matkustavat joskus ulkomaille, joutuvat kotibileisiin tai jonnekin, missä ihmiset puhuvat heille vierasta kieltä äidinkielenään, eivätkä suostu tai muista puhua englantia. Kuten ehkä tekstistäni välittyy, olin aika raivoissani tästä, koska koen, että aina Suomessa kun olen ollut seurueessa, jossa on ulkomaalaisia, olen tehnyt parhaani pitääkseni keskustelukielen englannissa, joten tottakai koen, etten ole "ansainnut" tätä.

Jääkarhu sattui väärälle rannalle.

Maanantaina toverini Suomesta, Varis, rantautui Suomeen ja menimme illalla ulos kiertelemään pimeässä keskustassa. Sattumalta törmäsimme eräässä baarissa Kuuttiin ja hänen kaveriinsa Poroon, ja seurueemme yhdistyivät. Poronkin oli ollut alunperin tarkoitus tulla mökille, mutta hän oli töiden vuoksi estynyt. Hänellä oli mitä vahvin Islannin aksentti, mutta positiiviseksi yllätyksekseni hän puhui englantia ilman minkäänlaista ujostelua. Olin jo ehtinyt tuomita kaikki Kuutin kaverit moukiksi, mutta Poro oli ihastuttava ja osoitti, ettei näin ollutkaan. Ja Lunnia ja Naaliakin luultavasti vain ujostutti. Kai.

Kielitaidoista

Toissa viikolla mulla oli yksi mieleenpainuvimmista asiakkaista. Tämä kyseinen vanhempi henkilö liihotteli kauppaan sisään pahaa aavistamatta, ja kysyi minulta jostain tuotteesta jotain paikallisella kielellä. En muista, osasinko sopertaa, jotain vastaukseksi, vai sanoinko vain suoraan pahoittelut, mutten puhu kieltä vielä kovin paljoa (islanniksi toki). Tästähän asiakkaani innostui, ja alkoi tenttimään minulta asioita rakkaalla äidinkielellään. Tällaisia henkilöitä saapuu aina välistä kaupalle ja henkilöstä riippuen he ovat enemmän tai vähemmän hauskoja harjoituksia. Aivot mutkalla ja pinnistellen onnistuin joten kuten vastailemaan suurimpaan osaan hänen kysymyksistään edes jotenkin, ja olin itseeni suhteellisen tyytyväinen. Lopussa ennen kaupasta ulos marssimista hän kysyi englanniksi, kauan olen opiskellut kieltä. Kerroin, että kolme viikkoa. Tähän hän iloisesti totesi, että siksi islantini on niin huonoa, toivotti hyvät päivänjatkot ja marssi pois. Toki tämä henkilö ei varmasti tarkoittanut tahalleen lannistaa minua, mutta tuntui kuin minulta olisi vedetty suuresti iloitsemani karkki käsistä.

Joten en olisi voinut olla yhtään enemmän riemuissani, kun sunnuntaina kauppaan tuli pariskunta ostamaan lahjaa ystävälleen ja koska he kysyivät vasta paketointivaiheessa jotain hankalaa, sanoin peruspahoittelut kielitaidon puutteestani vasta silloin. Pariskunnan silmät aukesivat apposen ammolleen ja he kysyivät, kauan olen opiskellut islantia. Tässä vaiheessa vastaus oli jo neljä viikkoa, mutta he vastaanottivat tiedon erittäin ihanasti, he alkoivat innoissaan hehkuttaa kielitaitoani ja sanoivat kuvitelleensa, että olisin opiskellut ainakin puoli vuotta.

Kaikkia ei voi miellyttää, ja pariskunta saattoi ehkä hieman liioitella minua rohkaistakseen, mutta ää haluaisin oppia tän kielen niin äkkiä ku mahdollista! Harmittaa, että en ole täällä kolmea kuukautta kauempaa, enkä usko, että onnistun oppimaan kieltä kovin paljoa tätä syvällisemmin. Uskon, että kaupassa työskentely on samaan aikaan sekä paras että huonoin tapa vahvistaa kielitaitoa. Toisaalta, pääsen kuulemaan joka päivä kun ihmiset puhuvat kieltä, mutta toisaalta, kaikki asiakkaat eivät arvosta sitä, etten osaa puhua islantia, eikä se ole myynnille hyväksi.

Yllättävän moni (vanhempi) islantilainen muuten puhuu ruotsia. Jostain syystä he ovat käyneet siellä asumassa useamman vuoden, monessa tapauksessa he ovat sekä opiskelleet että työskennelleet siellä. Ken ties miksi. Jotenkin karua, kuinka myös minun ruotsi varmentuu täällä, islannin kieli valitettavasti herättää uinuvia ruotsinkielen muistoja sisälläni, valitettavasti siksi, että mieleeni nousevat ruotsin kielen sanat harvoin kääntyvät islannin kieleen, sekä pääsen käyttämään sitä aika usein asiakaspalvelussa.

Bonuskuvituksena Ivana Helsinki-mekko, 

Celena B jonka meinaan ostaa jahka veronpalautukset tulee!

Peltipurkkitehdas

Torstaina oli suuri päivä: kielikoulun valmistujaispäivä. En ole varma, olenko ehtinyt täällä blogissa mainitsemaan, että osallistuin ensimmäisen tason islanninkielen kurssille The Tin Can Factory-nimisessä koulussa. Viimeisenä päivänä oppilaat toivat ruokia ja tarjoamuksia omista maistaan yhteisesti syötäväksi. Minun oli tarkoitus tehdä omenakaurapaistosta ja tuoda se jäätelön tai vanilijakastikkeen kera, mutta vietin turhan huoletonta elämää, enkä ehtinyt leipoa, joten aamulla polkiessani koululle poikkesin ensin ryöstämässä suomikaupalta salmiakkia ja pätkiksiä. Läpi meni.

Huono vastavaloon otetttu kuva, mutta mulla 

oli kiire juosta suihkuun niin en jaksanu ajatella.

Kurssi oli minusta, opettajat puhuivat meille aina mahdollisimman pitkään islantia, jos emme ymmärtäneet, he ensin koettivat selittää asian islanniksi ja vasta viimeisenä vaihtoehtona sanoa asian englanniksi. Tällainen metodi toki vaatii pientä islannin osaamista tai edes ruotsin/norjan/tanskan ymmärrystä, eikä se toiminut kaikille yhtä hyvin. Ensimmäisen tason oppilaat oli jaettu kolmeen ryhmään ja olin havaitsevinani, että se on tehty oppilaan kotimaan ja mahdollisen lähtötason mukaan. Välillä kaikilla ryhmillä oli jotain yhteistä puuhaa, kuten (viimeistä viikkoa lukuunottamatta) joka viikon torstaina jokainen ryhmä kokkasi ruokaa ja tehdyt ruuat jaettiin kaikkien ryhmien kesken ja syötiin yhteisesti. Pari kertaa kävimme myös museoissa.

Olin ryhmässä, jossa oli skandinaavit, minä ja toinen suomalainen sekä pari keskieurooppalaista ynnä pari muuta, joilla oli edellytykset hyvään lähtötasoon (esim. amerikkalainen, jolla oli islantilainen mies). Meillä oli aika korkea taso ja etenkin alussa etenimme nopeaa, uskon, että meidän ryhmää hidasti lähinnä se, että kysyimme liikaa miksi asiat sanotaan kuten ne sanotaan. En sinänsä koe, että olisin ihan älyttömästi tällä kurssilla oppinut, koska olen tottunut orjamaiseen kieliopin ulkoapänttäämiseen kouluissa, mutta The Tin Can Factoryssa opetus tapahtui enemmän vuorovaikutuksen kautta, ja tuloksia on havaittavissa arkielämässä ja se on motivoivaa. Sanavarastoni on laajentunut ja olen varmempi paskan islannin puhuja. Mitä enemmän osaa kieltä, sitä enemmän myös mahdollisuuksia sen käyttöön aukeaa koko ajan. Pidin opetustyylistä, mutta suoraan sanottuna minun kielen oppimistani olisi myös enempi kielioppi ja vähempi pelien pelaaminen auttanut. Pelasimme tosiaan välistä pelejä, joiden avulla opeteltiin aina tietyn sanaryhmän sanoja, muuten tehokas tapa, mutta peliryhmät olivat mielestäni ihan liian isoja, koska aina oli pieni ikuisuus odottelua ennen omaa vuoroa.

Työharjoittelupaikkani reiluina tyyppeinä maksoivat tämän kurssin minulle, ja se laskettiin osaksi työaikaani. Nyt olen kuitenkin sen verran innostunut kielestä, että haluan osallistua taso 2:n kurssille omasta pussistani. Sitä ei myöskään tulla laskemaan enää työaikaan, ja lähempänä joulua aikataulut saattavat käydä rankaksi, sillä kauppa on kaksi viikkoa ennen joulua auki iltakymmeneen saakka, mutta olen valmis riskeeraamaan sen.

Alussa minua kovin suuresti järkyttänyt 39.900,- kruunun (jjotain 250-300 euron väliltä) kurssimaksukin tuntuu mielekkäältä siitä huolimatta, että minun on nostettava opintolainaa voidakseni kattaa sen, mutta täällä eläminen ei olekaan ollut niin kallista mitä pelkäsin, joten se ei haittaa. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että joudun nyt vasta nostamaan lisää opintolainaa. Nostin lainaa ennen lähtöä saadakseni takuuvuokran Islannissa katettua, mutta muuhun en oikeastaan sitä ole tänä syksynä käyttänyt. Olen kuitenkin vahingossa päätynyt tilanteeseen, että syön viikon aikana monesti ulkona tai käyn kahvilassa natustamassa jotain ennen työvuoron alkua, koska kielikoulun ja töiden välissä oleva hassu pari tuntia ei ole tarpeeksi pitkä, jotta viitsisin polkaista kotiin. Olen kyllä löytänyt helppoja hyvän hintaisia ruokapaikkoja, joissa käyn usein, mutta en silti koskaan Suomessa ole näin tehnyt. En kyllä pystyis tähän ilman apurahoja, eikä tämä pidemmän päälle ole kannattavaa, mutta koska olen täällä niin lyhyen aikaa, en jaksa välittää niin pienistä elämää suuresti helpottavista menoista. Lisäksi Islannissa on ainakin toistaiseksi minusta halvempaa käydä kaupassa kuin Suomessa. Ruokapaikat ovat helposti kalliimpia, mutta niistäkin pitää osata löytää ne hyvät halvat. Vakiopaikakseni on muodostunut Vegetarian Cafe also known as Garðurinn/Ecstasy's Heart Garden, jossa on joka päivä eri ruoka lounaana, sen saa joko isolta tai pieneltä lautaselta, sekä päivän keitto, joka myöskin tarjoillaan isosta tai pienestä kulhosta. Hinnat ovat minulle sopivia, ravintolakahvila on erittäin lähellä työpaikkaani, eikä tarvitse huolehtia siitä, että onko ruuassa lihaa. Ruoka-annokset voisivat ehkä olla hieman suurempia, koska tällainen ahmatti syö sekä ison että pienen lautasellisen ruokaa erittäin nopeasti ja siitä jää hieman nälkäinen olo. Keittoannokset sen sijaan ovat mahtavia ja juuri sopivia.

Herkullinen pieni annos, iso annos ei kyllä ollut paljoa isompi.

Palatakseni kielikurssiaiheeseen, toisen tason kurssilla pitäisi olla kielioppia. Toivon näin, koska nyt sitten itse maksan sen. Valitettavasti kaikki eivät ensimmäiseltä kurssilta jatka kakkoskurssille, mielenkiinnolla odotan, mikä muiden ryhmien jatkoprosentti on. Mutta opetustyyli oli varmasti sellainen, joka ajaa ihmiset pois, mikäli se ei sopinut heille. Yksi ryhmäläisemme oli Bulgariasta, hän oli asunut Islannissa jo jonkin aikaa, mutta sanoi, ettei koe oppineensa tarpeeksi tällä kielikurssilla, jotta jatkaisi samassa paikassa. Hän aikoo kokeilla jotain toista koulua tosin. Ja hänestä olen varma, että kyse ei ole epämotivoituneesta opiskelijasta, joka syyttää koulua omasta oppimattomuudestaan, sillä hän kulki kaiken maailman ilmaisilla kielenharjoitustapahtumissa kielikurssin ollessa käynnissä ja hän osti kirjoja ja oikeasti luki niitä. Hän olisi tarvinut sen, että opettaja olisi selittänyt kaiken myös englanniksi.

Opeteltiin yhen ruottalaisen kans "Ekki sól i hjarta..."

Toivottavasti mulla nyt käy hyvin, ja kakkoskurssin opettaja on hyvä ja kiva, koska kaikki opettajat eivät vakuuttaneet minua (tiän, ettei ekan kurssin ope vedä näitä jatkokursseja ollenkaan). Toivottavasti meillä myös on lisää kielioppia.