Hankala elämä

Kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Piirtäminen tuntuu hankalalta. Kaikki tuntuu hankalalta.

Ostin lentolipun elokuun lopulle ja olen ihan mielettömän maassa Suomeen palaamisesta. Ajatus tavaroiden keräämisestä ja pakkaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Toisaalta koen pientä helpotusta siitä ajatuksesta, että pääsen lopettamaan burritoraflassa. Olen ihan täynnä sitä paikkaa. Normaalisti en oikein ehdi tehdä mitään muuta kuin käydä siellä ja voipuneena vain kääriytyä Kuutin kainaloon. Koen huonoa omatuntoa siitä, etten tee mitään. Luonnoskirjan mukana kantaminen on lähinnä vitsi. Menen harvoin Reykjavíkin kämpälle, on vain niin paljon helpompaa lojua Kuutin nurkissa. Olen surullinen, ettei minulla ole tarpeeksi sosiaalista elämää Kuutin lisäksi, ja samaan aikaan vihainen, koska tiedostan, että se on täysin omaa syytäni. Näen Talitinttia silloin tällöin, välistä kokoonnumme Rapun kanssa katsomaan Steven Universea tai jotain muuta sarjaa.

Lohduttavat lupiinit

Viime viikolla sain yllättävän yhteydenoton eräältä kielikurssituttavalta, joka on jo aikoja sitten palannut kotimaahansa. Hän oli käymässä Reykjavíkissa ja pyysi minua mukaansa taidemuseoon. Taidemuseon jälkeen kiertelimme keskustassa ja nautimme jäätelöä. Kesän aikana keskusta tuntuu elävän ja muuttuvan koko ajan. Tuntuu, että viikossakin kaikki ehtii kääntyä ihan päälaelleen. Parasta kuitenkin on ollut se, että osa Laugavegurista on kesän ajaksi suljettu autoliikenteeltä. Laugavegur on alun alkujaankin kehno reittivalinta autoilijalle, ja pääkatu on aina täynnä kävelijöitä, joten lisätila jalankulkijoille on tervetullutta.

Vaan vihdoin! Vihdoin! Huomenna on lähtö Eistnaflug-festareille! Olen hyvin innoissani, ahdistunu, hermostunut ja onnellinen samaan aikaan. Tiukalle meni, mutta vihdoin viime viikolla sain vihreän valon töistäkin. Ja mikä parasta, sinne kanssani lähtee Kuutin lisäksi myös Talitintti, paikan päältä löytyvät Kuutin toverit Lunni ja Naali, joiden kanssa en ole vieläkään onnistunut luomaan syvempää suhdetta, sekä Talitintin ja minun kämppis Villakuore tyttöystävineen. Luvassa mielenkiintoinen pitkä viikonloppu, Islannin festareille ominaisesti keikat ovat sisätiloissa, mutta olemme telttamajoituksella liikkeellä. Neskaupstaðiriin on luvattu ajankohdalle +5, parhaimmillaan +7, lauantaille paljon sadetta. Ne ainoat kerrat kun olen ollut teltassa, ulkona on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, minulla on ollut mahdollisuus paeta sisätiloihin ja sateesta ei ole ollut vaaraa, joten eritoten telttailu jännittää. Luontaisena suunnittelijana olen koettanut töiden epävarmuudesta huolimatta suunnitella reissua jo kaksi viikkoa, mutta Kuutti on elänyt leppoisasti päivä kerrallaan. En tiedä voiko tästä syyttää hänen islantilaisuuttansa, vai onko vika vain yksittäisessä henkilössä, mutta olen ollut viimeiset kaksi viikkoa hermoromahduksen partaalla, koska hän tai hänen ystävänsä, joiden mielipide ja suunnitelmat ovat mitä ilmeisimmin äärimmäisen tärkeitä, eivät osaa suunnitella elämäänsä 5 minuuttia pidemmälle. Joten tässä ollaan, lähtö on huomenna, mitään ei ole pakattu valmiiksi, monestakaan asiasta ei ole varmuutta, teltta on, koska Talitintti sai sellaisen suhteillaan (ilman Talitinttia meillä ei siis vieläkään olisi telttaa, ainakaan jos se Kuutista riippuisi).

Yksi Eistnaflugin esiintyjä on HAM, johon kuuluu Óttar Proppe, jonka aluevalloituksiin kuuluu myös politiikka. Hän istuu parlamentissa Bright Future-puolueen edustajana. Aktiivinen politiikan ja musiikin edustaja on yksi Kuutin islantilaisista idoleista. eräs päivä talvella Kuutti ja minä satuimme kävelemään ristiin kyseisen herran kanssa ja tämä oli Kuutille iso juttu.

Yksi päivä kun tulin kotiin, kissat hengailivat yhdessä tuolilla varsin söpösti.

En vain halua tulla takaisin Suomeen. Kun tulen Suomeen, menetän kaiken mitä minulla on täällä, eikä minulla ole paljoa minkä luo palata Suomessa. Aloitan viime syksynä aloittamani vuosikurssin uudelleen, joten luokkakaverit vaihtuvat, toki voin nähdä vanhoja luokkakavereitani edelleen ja minulla oli paljon luokan ulkopuolisia kavereita, mutta olen nyt ollut vuoden poissa, ja hädin tuskin pitänyt yhteyttä keneenkään. Parhaat ystäväni asuvat edelleen kaukana, perheeni on edelleen kaukana. Koetan epätoivoisesti etsiä Islannista päin kämppää Suomesta.

Suunnittelen islannin kielen kurssille menoa Suomeen saavuttuani. Suunnittelen myös ruotsin kielen uudelleen opettelua, sillä islanti on tuhonnut kaiken mahdollisen ruotsin taitoni perinpohjaisesti. Tämä realisoitui Suomen reissun lopulla, kun olimme sukulaisten kanssa, jotka puhuivat vain ruotsia. En osannut vastata kuin ihmemongerruksella, joka oli sekoitus ruotsia ja islantia. Olen harmissani, etten ole oppinut islantia tämän paremmin ja olen menettänyt niin paljon ruotsin kielen taidostani.

Toisaalta on myös helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Joinain päivinä osaa vaan vituttaa niin paljon, kun kukaan ei puhu suomea, en saa itseäni ilmaistuksi englanniksi niin kuin haluaisin, työni burritoraflassa on niin vitun perseestä, että olen onnellinen päästessäni siitä eroon. Joskus meinaa mennä hermot, kun paikalliset eivät suunnittele. Ihmiset eivät tajua, että suomalaiseen luonteenlaatuun ei vaan kuulu hymyillä koko aikaa. Ihmiset eivät tajua, että kaikenlainen arkipäiväinen muumikrääsä on vaan osa elämää, ei kannanotto. Kun tulen Suomeen, Suomessa on luultavasti lämpimämpi kuin Islannissa. Vaikka täällä on ollut ihan parhaat kesäsäät! Odotin niin superpaskaa kesää, että tämä on ollut varsin positiivinen yllätys.

Praise it

Pahoittelut hiljaisuudesta. Harjoitteluni on nyt virallisesti ohi, ja lensin toissaviikolla Suomeen. Matkan alku sujui aikataulutetussa suorittamisessa Etelä-Suomessa, sillä vein (ainakin melkein) kaikki tavarani vanhoista kämpistä muiden hoiteista vanhempieni luokse Pohjois-Suomeen. En ole tainnut vielä täällä blogissa kertoa, mutta päätin pistää opinnot paussille ja jatkaa Islannissa oleskelua mahdollisuuksien mukaan syyslukukauden alkuun saakka. Päätin tämän jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta ajatus tuntui hullun surrealistiselta, joten en ole sitä blogissa viitsinyt heti kertoa. Kolmen kuukauden keissin pidentäminen 11 kuukaudeksi ei tunnu idealta, joka on soveliasta lyödä lukkoon kahvikupillisen aikana. Se taisi olla marraskuun loppu, kun olin kahvilla kirjakaupan yläkerrassa, odottamassa työvuoroni alkamista, ja pohdin kuinka kovasti olin viihtynyt Reykjavíkissa, ja mietin surkeana, kuinka puolet ajastani täällä on jo ohi. Halu jäädä tänne tuntui vahvana, ja yhtäkkiä tajusin, ettei mikään estä minua tekemästä niin. Oikeastihan minun ei vielä kuuluisi opintosuunnitelman mukaan olla harjoittelussa, luokkatoverini ovat Suomessa tehneet jo vaikka ja mitä sillä aikaa kun minä olen ollut täällä, joten toisen vuosikurssin aloittaminen alusta on helpompaa minulle itselleni sekä opettajille.

Suomessa pääsin nauttimaan aluksi Lahden lämpimästä sade-loskakelistä, mutta koska Reykjavíkissä oli ennen lähtöäni ollut aika viileää, nautin siitä. Päästyäni kotiseuduille Tornioon pääsin nauttimaan 20 asteen pakkasista. Oli mukava päästä välistä käymään Suomessa, sillä joitain asioita oli ehtinyt tulla ikävä. Suomessa pääsinkin sitten toteamaan, ettei ikävöimäni asiat niin ihmeellisiä kuitenkaan olleet. Kuten suomalainen kahvi. Alussa kun saavuin Reykjavíkiin, kahvi tuntui kaikista hankalimmalta asialta sopeutumisessa. Missään minulle oleellisessa paikassa ei ollut kahvinkeitintä, kuten asunnollamme oli käytössä pressopannu, jonka haltuun saaminen otti minulta aikansa, ja onnistuin tietämättäni ostamaan varmaan pahimman makuista kahvia mitä tästä maasta saa. Tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa kahviloissa normaalia kahvia, vaan kahviin maidon kanssa kiintyneenä tilasin aluksi aina cafe latten, mikä ei ainakaan omille makuhermoilleni tuo haluttua makua. Islannissa oloni aikana olin kuitenkin näköjään löytänyt paremmille kahviapajille, oppinut käyttämään erilaisia pressopannuja ja hitaasti valutettavia keittimiä (en tiedä termiä tälle keittimelle!) sillä ei se kahvi Suomen rajojen sisällä paremmalle maistunutkaan. Eivätkä kauan kaipaamani Bravo-sipsitkään olleet niin hyviä mitä muistelin (en ole kovin ihastunut Suomeenkin rantautuneisiin Lays-sipseihin, jotka vaikuttavat yleensä halvimmilta ja joita yleensä on joka kaupassa saatavilla). Viinikään ei ehkä ollut niin halpaa, kuin muistelin, mutta huomattavasti halvempaa kuin Islannissa kuitenkin.

Parasta materialistista antia matkalta oli päästä kaikkien niiden vaatteiden kimppuun, jotka eivät olleet mahtuneet tulomatkalla mukaan. Lähdin Islannista aika lailla tyhjän matkalaukun kanssa ja takaisin tullessa koeteltiin painorajoja jälleen. Jonkin verran minulla on vaatteita, jotka meinaan heittää pois ja toivon mukaan raskaammat talvivaatteet voin jättää kotiin kun menen toukokuussa käymään siskoni valmistujaisissa.

Nyt olen siis lauantaista saakka ollut takaisin Islannissa, joka tuntuu Tornion pakkasten jälkeen harvinaisen lämpimältä tuulineen kaikkineen. Armoton työnhaku pitäisi saada alkamaan, sillä muuten joudun muuttamaan ympäri vuorokauden auki olevaan 10-11-kauppaan siksi aikaa, että toukokuussa koittaa lento Suomeen. Icelandairilla oli hyvä tarjous Suomen lennoista, joten ostin menolipun jo nyt.

Oli muuten surkuhupaisaa huomata, että perusjaaritteluni Islannissa "In Finland we..." muuttui Suomessa selostukseksi Islannin tavoista ja ihmeellisyyksistä. Olen selkeästi kulttuurien välisen sivistämisen lähettiläs.

Kohtelias yhteiskunta

Ensinnä haluan ilmaista riemuni Suomen eduskunnan äänestystuloksesta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vielä on pitkä matka edessä kohti parempaa maailmaa, mutta nyt otimme huomionarvoisen askeleen. Kiitos, Suomi! Enää minun ei tarvitse hävetä joka kerta kun puhun sinusta ulkomaalaisille. Vaikkakin äänestys oli harmillisen tiukka, paljon hyvää mahtui tapahtumaan kokonaisuudessaan.

Verrattuna suomalaisiin, Islantilaiset osaavat olla läheisiä ja rakastavaisia lähimmäisilleen. Havaintojeni mukaan täällä on suhteellisen yleistä tervehtiä sukulaisia ja ystäviä halauksin ja poskisuudelmin. Rapun ja Villakuoreen ihana isoäiti tekee tätä minullekkin ja se saa oloni aina tervettulleeksi. Saatoin mainita tämän jo aiemmin, mutta aina kun olen Rapun ja Villakuoreen isovanhempien seurassa, oloni on kuin kauan kadoksissa olleella serkulla.

Mutta kun islantilainen käy kauppaan, unohtaa hän kaiken lähimmäisen rakkauden, johon hänet on kasvatettu. Hän astuu viidakkoon, jossa "minä" on tärkein henkilö ja "minän" tarpeet ovat etusijalla. Villit viidakonlait hallitsevat Bónuksen ahtaissa käytävissä ja niinpä islantilainen käyttäytyy sen mukaan. Loppuhuipennuksena on kassalle meno, jossa viimeisen iskun islantilaisen torahampaasta saa kassahenkilö: latoessaan ostoksiaan liukuhihnalle islantilainen rakentaa saaliistaan suuren keon, joka haastaa sekä fysiikan lait, että kassahenkilön kyvykkyyden purkaa kasa ilman sen kaatumista. Onneksi nämä arjensankarit ovat selkeästi koulutettuja ja tällaiseen tottuneita, joten itse henkilökohtaisesti vaikutan varmasti sekä kassahenkilön että kanssaostajien mielestä pöljältä ja itsekeskeiseltä kun pistän omat ostokseni siistiin jonoon viivakoodi viivakoodilukijalaitetta kohti.