Hankala elämä

Kirjoittaminen tuntuu hankalalta. Piirtäminen tuntuu hankalalta. Kaikki tuntuu hankalalta.

Ostin lentolipun elokuun lopulle ja olen ihan mielettömän maassa Suomeen palaamisesta. Ajatus tavaroiden keräämisestä ja pakkaamisesta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Toisaalta koen pientä helpotusta siitä ajatuksesta, että pääsen lopettamaan burritoraflassa. Olen ihan täynnä sitä paikkaa. Normaalisti en oikein ehdi tehdä mitään muuta kuin käydä siellä ja voipuneena vain kääriytyä Kuutin kainaloon. Koen huonoa omatuntoa siitä, etten tee mitään. Luonnoskirjan mukana kantaminen on lähinnä vitsi. Menen harvoin Reykjavíkin kämpälle, on vain niin paljon helpompaa lojua Kuutin nurkissa. Olen surullinen, ettei minulla ole tarpeeksi sosiaalista elämää Kuutin lisäksi, ja samaan aikaan vihainen, koska tiedostan, että se on täysin omaa syytäni. Näen Talitinttia silloin tällöin, välistä kokoonnumme Rapun kanssa katsomaan Steven Universea tai jotain muuta sarjaa.

Lohduttavat lupiinit

Viime viikolla sain yllättävän yhteydenoton eräältä kielikurssituttavalta, joka on jo aikoja sitten palannut kotimaahansa. Hän oli käymässä Reykjavíkissa ja pyysi minua mukaansa taidemuseoon. Taidemuseon jälkeen kiertelimme keskustassa ja nautimme jäätelöä. Kesän aikana keskusta tuntuu elävän ja muuttuvan koko ajan. Tuntuu, että viikossakin kaikki ehtii kääntyä ihan päälaelleen. Parasta kuitenkin on ollut se, että osa Laugavegurista on kesän ajaksi suljettu autoliikenteeltä. Laugavegur on alun alkujaankin kehno reittivalinta autoilijalle, ja pääkatu on aina täynnä kävelijöitä, joten lisätila jalankulkijoille on tervetullutta.

Vaan vihdoin! Vihdoin! Huomenna on lähtö Eistnaflug-festareille! Olen hyvin innoissani, ahdistunu, hermostunut ja onnellinen samaan aikaan. Tiukalle meni, mutta vihdoin viime viikolla sain vihreän valon töistäkin. Ja mikä parasta, sinne kanssani lähtee Kuutin lisäksi myös Talitintti, paikan päältä löytyvät Kuutin toverit Lunni ja Naali, joiden kanssa en ole vieläkään onnistunut luomaan syvempää suhdetta, sekä Talitintin ja minun kämppis Villakuore tyttöystävineen. Luvassa mielenkiintoinen pitkä viikonloppu, Islannin festareille ominaisesti keikat ovat sisätiloissa, mutta olemme telttamajoituksella liikkeellä. Neskaupstaðiriin on luvattu ajankohdalle +5, parhaimmillaan +7, lauantaille paljon sadetta. Ne ainoat kerrat kun olen ollut teltassa, ulkona on ollut reilusti yli 20 astetta lämmintä, minulla on ollut mahdollisuus paeta sisätiloihin ja sateesta ei ole ollut vaaraa, joten eritoten telttailu jännittää. Luontaisena suunnittelijana olen koettanut töiden epävarmuudesta huolimatta suunnitella reissua jo kaksi viikkoa, mutta Kuutti on elänyt leppoisasti päivä kerrallaan. En tiedä voiko tästä syyttää hänen islantilaisuuttansa, vai onko vika vain yksittäisessä henkilössä, mutta olen ollut viimeiset kaksi viikkoa hermoromahduksen partaalla, koska hän tai hänen ystävänsä, joiden mielipide ja suunnitelmat ovat mitä ilmeisimmin äärimmäisen tärkeitä, eivät osaa suunnitella elämäänsä 5 minuuttia pidemmälle. Joten tässä ollaan, lähtö on huomenna, mitään ei ole pakattu valmiiksi, monestakaan asiasta ei ole varmuutta, teltta on, koska Talitintti sai sellaisen suhteillaan (ilman Talitinttia meillä ei siis vieläkään olisi telttaa, ainakaan jos se Kuutista riippuisi).

Yksi Eistnaflugin esiintyjä on HAM, johon kuuluu Óttar Proppe, jonka aluevalloituksiin kuuluu myös politiikka. Hän istuu parlamentissa Bright Future-puolueen edustajana. Aktiivinen politiikan ja musiikin edustaja on yksi Kuutin islantilaisista idoleista. eräs päivä talvella Kuutti ja minä satuimme kävelemään ristiin kyseisen herran kanssa ja tämä oli Kuutille iso juttu.

Yksi päivä kun tulin kotiin, kissat hengailivat yhdessä tuolilla varsin söpösti.

En vain halua tulla takaisin Suomeen. Kun tulen Suomeen, menetän kaiken mitä minulla on täällä, eikä minulla ole paljoa minkä luo palata Suomessa. Aloitan viime syksynä aloittamani vuosikurssin uudelleen, joten luokkakaverit vaihtuvat, toki voin nähdä vanhoja luokkakavereitani edelleen ja minulla oli paljon luokan ulkopuolisia kavereita, mutta olen nyt ollut vuoden poissa, ja hädin tuskin pitänyt yhteyttä keneenkään. Parhaat ystäväni asuvat edelleen kaukana, perheeni on edelleen kaukana. Koetan epätoivoisesti etsiä Islannista päin kämppää Suomesta.

Suunnittelen islannin kielen kurssille menoa Suomeen saavuttuani. Suunnittelen myös ruotsin kielen uudelleen opettelua, sillä islanti on tuhonnut kaiken mahdollisen ruotsin taitoni perinpohjaisesti. Tämä realisoitui Suomen reissun lopulla, kun olimme sukulaisten kanssa, jotka puhuivat vain ruotsia. En osannut vastata kuin ihmemongerruksella, joka oli sekoitus ruotsia ja islantia. Olen harmissani, etten ole oppinut islantia tämän paremmin ja olen menettänyt niin paljon ruotsin kielen taidostani.

Toisaalta on myös helpottavaa päästä takaisin Suomeen. Joinain päivinä osaa vaan vituttaa niin paljon, kun kukaan ei puhu suomea, en saa itseäni ilmaistuksi englanniksi niin kuin haluaisin, työni burritoraflassa on niin vitun perseestä, että olen onnellinen päästessäni siitä eroon. Joskus meinaa mennä hermot, kun paikalliset eivät suunnittele. Ihmiset eivät tajua, että suomalaiseen luonteenlaatuun ei vaan kuulu hymyillä koko aikaa. Ihmiset eivät tajua, että kaikenlainen arkipäiväinen muumikrääsä on vaan osa elämää, ei kannanotto. Kun tulen Suomeen, Suomessa on luultavasti lämpimämpi kuin Islannissa. Vaikka täällä on ollut ihan parhaat kesäsäät! Odotin niin superpaskaa kesää, että tämä on ollut varsin positiivinen yllätys.

Buu!

Viime päivityksen jälkeen on tapahtunut paljon. Mäyrä kävi ilahduttamassa minua Islannissa, kävimme Kuutin kanssa Suomessa ja nyt olen ollut pari viikkoa takaisin Islannissa.

Kesä on toistaiseksi ollut parempi, mitä odotin. Lämpimiä päiviä on ollut useampi, ja sanoisin, että melkein jopa t-paitakelejäkin on ollut. Keväällä ilmat olivat varsin masentavia välistä ja kysyin kämppikseltäni Talitintiltä, onko Islannissa koskaan hänen oleskelunsa (n. 3 vuotta) ollut kesällä niin lämmintä, että pärjäisi t-paidalla, ja hänen vastauksensa oli varsin latistava. Harmikseni suurimman osan niin lämpimistä kuin sateisitakin päivistä olen viettänyt Smáralindin pimeissä onkaloissa burritoja pyöritellen. Koetan nyt pelata korttini oikein, jotta saan Eistnaflugin vapaaksi.

Viime viikon keskiviikkona oli Islannin itsenäisyyspäivä, päiväni kului lähinnä kommuunia siivotessa, mutta illemmalla lähdin kaupungille syömään ja nuuskimaan menoja. Aamulla katsoimme Kuutin kanssa videota paraatipaikalta parlamenttitalon edestä, missä pidettiin perinteisiä menoja, joihin kuului muun muassa pääministerin itsenäisyyspäivän puhe. Ja huh, sen näkemisen jälkeen en voi ymmärtää, kuinka Sigmundur Davíð Gunnlaugsson pystyy jatkamaan virassaan. Paikalle oli kokoontunut mielenosoittajia, jotka buuasivat ja pitivät älämölöä koko pääministerin puheen ajan. Kuuleman mukaan paikan päällä pääministerin puheesta ei saanut lähestulkoon selvää kansanjoukon protestin vuoksi. Illemmalla tihkusateisessa kaupungissa kulkiessa olo oli kuin keskustan kokoisilla festareilla, oli lavaa, jolla soitettiin musiikkia, kojuja, joissa myytiin rihkamaa, hattaraa, hodareita, sekä ennen kaikkea paljon ihmisiä liikkeellä.

Islannissa on viime aikoina ollut paljon lakkoja, mutta omassa elämässäni ne ovat näkyneet lähinnä naudanlihan puuttumisella burritolassa. Oma ammattiliittoni VR, paikallinen PAM, uhkasi lakolla, joka olisi alkanut Suomesta palattuani, mutta liitto pääsi sopimukseen ja vuoteen 2018 mennessä täyspäiväisen työläisen minimipalkka tulee olemaan 300 000 kruunua, eli n. 2 tonnia euroissa. Liitto odottaa jäsentensä äänestävän asian hyväksymisestä, käsittääkseni virallisesti sopimus solmitaan ensi kuussa. Yhtä hyvin ei käynyt lakkoon menneillä sairaanhoitajilla, jotka hallitus pakotti palaamaan töihin säätämällä lain lakkoilusta. Vastalauseena lähemmäs 50 hoitajaa erosi heti, ja tähän mennessä eronneita sairaanhoitajia on lähes 200. Islannissa sairaanhoitajille maksetaan muihin pohjoismaihin verrattuna varsin alhaista palkkaa, ja nykyinen porvarihallitus mitä ilmeisimmin mieluusti yksityistäisi terveydenhuollon.

Ja oh my god, yksi päivä MELKEIN menin syömään Glo-ravintolaan, mutta en mennyt, JA TOTTAKAI NATALIE PORTMAN ON SIELLA SILLOIN LOUNASTAMASSA.

Note to self: jos tekee mieli, mene syömään Gloiin.

Viltu nachos?

Burritonpyörittäminen hallitsee elämääni tällä hetkellä lähes täyspäiväisesti. Burritoraflassa on tällä hetkellä hieman vajaa miehitys, ja olen selkeästi tehnyt vaikutuksen hyvänä työntekijänä. Omassa henkilökohtaisessa elämässäni on tällä hetkellä pieni rahavaje, joten olen puurtanut minkä olen jaksanut ja vähän enemmänkin. Elämä kulkee tällä hetkellä tunti kerrallaan työvuorojen ympärillä. Ensi viikon sunnuntaina ystäväni Mäyrä tulee Suomesta käymään, ja jo kolmen viikon päästä lähdemme Kuutin kanssa käymään Suomessa. Odotan molempia kovin innolla, viime aikoina olen oppinut, että kun epämielenkiintoinen työ (tarkoitan tällä lähinnä, ettei homma ole unelmaduuniani) hallitsee elämää, ei ole väliä missä maassa on. Ihan yhtä tylsää se osaa olla. Vajaamiehityksen jälkeen pitäisi kuitenkin helpottaa.

Hullua ajatella, että kolmen viikon päästä pitäisi viedä talvivarusteet pois. Koska täällä on nimittäin aika kylmä. Karua myöskin ajatella, että Suomen reissulla takaisinmuutto alkaa. En tiedä koska koulu jatkuu syksyllä, mutta siihen mennessähän olisi tosiaan tarkoitus palata Suomeen, mielellään niin että koulu ei ihan heti lentoa seuraavana päivänä alkaisi. Toisaalta odotan sitä, toisaalta en. Burritojen pyöritys on saanut minut ajoittain aika kypsäksi täällä olemisesta, koska olen aika helposti väsyvä ihminen, jolle riittää yleensä yksi asia suoritettavaksi päivälle, esimerkiksi koulu- tai työpäivä. Harrastuksia ja muita aktiviteetteja teen yleensä vapaapäivisin, jollen käytä niitä "toipumiseen". En tiedä koska minusta on tullut näin selkärangaton ja kykenemätön, ennen minulla oli harrastuksia koulupäivinäkin. Viime vuonna mmattikorkeassa päivät tosin usein venyivät reilusti opetuksen ulkopuolelle, joten aina ei aikaa ja energiaa ollut, mutta kyllä kai sitä joskus tuli jotain tehtyä. Nyt tuntuu, että vain käyn töissä ja muun ajan olen, mielellään toki Kuutin seurassa, mutta mitään sen erityisempiä tekemättä. Koitan oikeuttaa asiaa itselleni sillä, että työpäivät ovat välistä pitkiä, mutta ajoittain ne eivät kuitenkaan ole. Silti on jotenkin hankala saada aikaiseksi mitään. Kämppikseni ovat mitä parhaimpia, mutta asunto on ajoittain ihan karseassa kunnossa, joten täälläkään hengailu ei tunnu mitenkään motivoivalta. Pakko koettaa saada viimeistään Mäyrän laskeuduttua saarelle tehtyä kaikkea kivaa Islanti-höttöä, käydä katselemassa geysirejä tai jotain. En ole oikeastaan koko täällä oloni aikana tehnyt mitään turistijuttuja, pari kertaa olen museossa käynyt, mutta siinäpä se. Kun ensimmäisen kerran kävin Islannissa kävin perus Golden Circle tourin ja jotain muuta turisteilua, joten nyt mulla ei ole ollut mikään älytön hinku tehdä niitä + aikataulut eivät ole sopineet yhteen vanhempien ja kavereiden täällä käydessä, joten ne ovat jääneet. Olen koko täällä oloni ajan halunnut käydä Akureyrissä, mutta eipä ole tullut käytyä. Jonkin verran olen käynyt kaupungin ulkopuolella, mutten mitenkään älyttömän kaukana tai älyttömän kauaa. Pari tyyppiä koulustani tuli tänne vaihto-oppilaaksi ja he ovat käyneet vaikka ja missä, tehneet vaikka ja mitä. Ehkä multa uupuvat myös ne koulun kautta tutuksi tulevat tyypit, joiden avulla ja kautta pääsee paikkoihin kylään. Suomikaupalla ollessani olin paljon motivoituneempi, joten kai tämä viime aikojen väsyneisyys on osittain myös sitä, että työ ei vaan ole yhtä mielekästä/kiinnostavaa. Tykkään kyllä tästäkin työstä, mutta se ei vain ole sellainen työ, jossa haluaisin olla näin vahvasti kiinni. Suomen reissun jälkeen pidän huolen, että mulla on kunnon viikonloput ja vapaat, jotta ehdin muullekin. Nyt pitää hetki vielä jaksaa pakertaa. Voisi tehdä itselle listan, mitä kaikkea pitää tehdä ennen Suomeen paluuta.

Yksi päivä yritin tehdä spontaanisti jotain, mitä olen koko täällä oloni ajan aikonut tehdä. Yksi oli käydä tällä majakalla. No eiköhän vuorovesi ollut epäsuotuisa. En sitten käynyt majakalla.

Burritonpyörittaja

Pahoittelut hiljaisuudesta ja taman merkinnan aakkosten vajavaisuudesta. Olen nyt Kuutin luona, enka jaksa alkaa etsimaan mista saan vaihdettua nappaimistön islantilaisesta suomalaiseen.

Viime merkinnan jalkeen on tapahtunut samaan aikaan rutkasti, etta ei oikeastaan mitaan. Kun sain viime merkinnan kirjoitettua, uppouduin maanantai-illan ratoksi etsimaan töita netin avulla. Kavin lapi Living Away From Home - Working in Iceland-facebook ryhman postauksia, ja sielta löysin ilmoituksen, jossa joku ilmoitti etsivansa työntekijöita meksikolaista pikaruokaa tarjoavaan ravintolaketjuun. Pistin kyseiselle henkilölle facebook-viestin ja han pyysi minua tulemaan seuraavana paivana kaymaan paikalla. Torstaina sitten jo aloitinkin.

Elama burritonpyörittajana ei ole kovin hehkeaa, hiusverkko ja hupaisa lippa jotka kuuluvat työvarustukseeni saavat minut tuntemaan itseni hieman pöljaksi. Mutta pidan työsta, paasen harjoittelemaan islantia ja asiakkaat tulevat paikan paalle, koska heilla on tarpeita ja aikomusta ostaa ruokaa. Työ ei ole kovin hankalaa, vaikka olen lahemmas kuukauden nyt siella pyörinyt, ovat jotkin asiat viela hieman epaselvia, lahinna tietokonesysteemiin liittyen. Odotin alussa, etta inhoaisin tata työta, mutta oikeastaan se on aika leppoisaa ja aika kulkee nopeasti. Tottakai valista on kauheita ruuhkapiikkeja ja superkiireista, ja valista taas (kuten tanaan) erittain hiljaista ja tylsaa.

Burritopaikka sijaitsee Smáralind-kauppakeskuksessa, joka on Kópavogurissa, ja Kuutti asuu hieman alle parin kilometrin paassa siita, joten olen viettanyt suhteellisen paljon aikaa Kuutin luona. Olen tehnyt suomikaupallakin vuoroja, mutta koska burritojen pyörittaminen on aika lailla tayspaivaista, olen ollut aika uupunut, kun vapaa-aikaa ei ole tuntunut olevan tarpeeksi. Ja koska olen ollut aika rahatonkin (en uskalla edes ajatella, miten olisin parjannyt ilman, etta olisin saanut työpaivina ilmaisia lounaita tarjoavasta ravintolasta töita), en ole tassa kuussa tehnyt oikeastaan mitaan mainitsemisen arvoista. Maltan tuskin odottaa, etta saan keskiviikkona palkan, minusta tuntuu, etta minun on aika repaista ja tehda jotain hauskaa ja motivoivaa, silla vapaa-ajalla olen lahinna lahnaillut sisatiloissa ja elanyt seuraavaa vuoroa odottaen.

Hetkeksi tanne ennatti tulla kevatkin, mutta kuten olin aavistellut ja arvaillut, lumi tuli takaisin. Se oli yllattavan kova isku, vaikka olin ajatellut sen olevan erittain todennakoista ja mahdollista, en ollut selkeastikaan hyvaksynyt sita mielessani. Olen aika kypsa jo tahan talveen.