Prikið - hangover edition

Kaikki kämppikseni viettivät joulun ajan ulkomailla, mikä selkeästi sekoitti Rapun ja Villakuoreen pään siitä, kenen siivousvuoro on, joten asunto on aika karseassa kunnossa. Emme Talitintin kanssa ole kovin innoissamme siitä, että saamme koko ajan olla motkottamassa siivouksesta, joten olemme hiljaisina koettaneet kestää uskoen, että jossain vaiheessa veljesten on pakko itsekin havahtua siivoustarpeeseen.

Kuluneella viikolla on tullut käytyä keskustassa turhan monena iltana, ja olo oli tänä aamuna sen mukainen. Kaikki tarpeellisimmat astiat olivat keittiössä jonkun muun jäljiltä likaisina, joten päätin lähteä ajoissa keskustaan hakemaan jotain ruoka-apua olotilaan ennen töitä. Ennen kuin astuin langattoman nettimme ulkopuolelle, pistin kämppämme facebook-keskusteluun kysymyksen, kenen siivousvuoro on meneillään.

Morgunblaðið julkaisi kuin minua ajatellen artikkelin, mistä löytää kasvispikaruokaa, joten päätin kokeilla jotain artikkelin vinkkauksista. Päädyin kokeilemaan Prikiðiä, se on erittäin söpön näköinen paikka työmatkani varrella, jossa minulla on ollut muutenkin tarkoituksena käydä, ja menun mukaan kaikki burgerit sai myös kasvisversiona.

Iloisena ja toiveikkaana tallustin paikalle ja vietin vielä pitkän hetken tutkien menua. Unohdin ottaa kuvia, mutta kyseinen ravintola/baari on punainen puutalo, sisustus on tunnelmallinen niin kuin kaikissa mainitsemisen arvoisissa paikoissa Reykjavíkissä, voin niin kuvitella, että siellä kuvattaisiin elokuva, jota tähdittäisi vanha kyyninen islantilainen mies, joka istuisi baarin lämmössä brennviniään juoden rock'n rollin soidessa. Joten kun vihdoin kaiken tunnelmoinnin jälkeen tilasin valkosipulihampurilaisen kasvisversiona vain kuullakseni, että kasvispihvit ovat loppu, pettymys oli suuri. Onneksi olen kuitenkin tällainen valekasvissyöjä, joten pystyin ottamaan kalahampparin.

Otin annoksen mukaan ja menin työpaikan takahuoneeseen syömään, ja analysoin annostani tarkkaan. Ehkä juurikin artikkelista johtuen kasvispihvit olivat loppu? Ken tietää, mutta artikkelissa ylistetyt ranskalaiset olivat huonoimmat ranskikset, mitä muistan Islannissa syöneeni. Hampurilainen itsessään oli erittäin hyvä, vaikkakin kala maistui aika teolliselta. Menen ehkä joskus uudestaan kokeilemaan, josko kasvispihviä saa, eikä kalahampparikaan paha ollut, mutta ehkä liian suurista odotuksista johtuen annos oli hieman pettymys.

Lisäksi, pakkausmuotoilun opiskelijana pakko hieman tästäkin motkottaa: onko tämä paras takeaway-pakkaus, mihin Prikið pystyy?? Pussi, jonka sain kantoavuksi, on ihan perusroskapussirullasta. Brändäys kuntoon pliis.

Peltipurkkitehdas

Torstaina oli suuri päivä: kielikoulun valmistujaispäivä. En ole varma, olenko ehtinyt täällä blogissa mainitsemaan, että osallistuin ensimmäisen tason islanninkielen kurssille The Tin Can Factory-nimisessä koulussa. Viimeisenä päivänä oppilaat toivat ruokia ja tarjoamuksia omista maistaan yhteisesti syötäväksi. Minun oli tarkoitus tehdä omenakaurapaistosta ja tuoda se jäätelön tai vanilijakastikkeen kera, mutta vietin turhan huoletonta elämää, enkä ehtinyt leipoa, joten aamulla polkiessani koululle poikkesin ensin ryöstämässä suomikaupalta salmiakkia ja pätkiksiä. Läpi meni.

Huono vastavaloon otetttu kuva, mutta mulla 

oli kiire juosta suihkuun niin en jaksanu ajatella.

Kurssi oli minusta, opettajat puhuivat meille aina mahdollisimman pitkään islantia, jos emme ymmärtäneet, he ensin koettivat selittää asian islanniksi ja vasta viimeisenä vaihtoehtona sanoa asian englanniksi. Tällainen metodi toki vaatii pientä islannin osaamista tai edes ruotsin/norjan/tanskan ymmärrystä, eikä se toiminut kaikille yhtä hyvin. Ensimmäisen tason oppilaat oli jaettu kolmeen ryhmään ja olin havaitsevinani, että se on tehty oppilaan kotimaan ja mahdollisen lähtötason mukaan. Välillä kaikilla ryhmillä oli jotain yhteistä puuhaa, kuten (viimeistä viikkoa lukuunottamatta) joka viikon torstaina jokainen ryhmä kokkasi ruokaa ja tehdyt ruuat jaettiin kaikkien ryhmien kesken ja syötiin yhteisesti. Pari kertaa kävimme myös museoissa.

Olin ryhmässä, jossa oli skandinaavit, minä ja toinen suomalainen sekä pari keskieurooppalaista ynnä pari muuta, joilla oli edellytykset hyvään lähtötasoon (esim. amerikkalainen, jolla oli islantilainen mies). Meillä oli aika korkea taso ja etenkin alussa etenimme nopeaa, uskon, että meidän ryhmää hidasti lähinnä se, että kysyimme liikaa miksi asiat sanotaan kuten ne sanotaan. En sinänsä koe, että olisin ihan älyttömästi tällä kurssilla oppinut, koska olen tottunut orjamaiseen kieliopin ulkoapänttäämiseen kouluissa, mutta The Tin Can Factoryssa opetus tapahtui enemmän vuorovaikutuksen kautta, ja tuloksia on havaittavissa arkielämässä ja se on motivoivaa. Sanavarastoni on laajentunut ja olen varmempi paskan islannin puhuja. Mitä enemmän osaa kieltä, sitä enemmän myös mahdollisuuksia sen käyttöön aukeaa koko ajan. Pidin opetustyylistä, mutta suoraan sanottuna minun kielen oppimistani olisi myös enempi kielioppi ja vähempi pelien pelaaminen auttanut. Pelasimme tosiaan välistä pelejä, joiden avulla opeteltiin aina tietyn sanaryhmän sanoja, muuten tehokas tapa, mutta peliryhmät olivat mielestäni ihan liian isoja, koska aina oli pieni ikuisuus odottelua ennen omaa vuoroa.

Työharjoittelupaikkani reiluina tyyppeinä maksoivat tämän kurssin minulle, ja se laskettiin osaksi työaikaani. Nyt olen kuitenkin sen verran innostunut kielestä, että haluan osallistua taso 2:n kurssille omasta pussistani. Sitä ei myöskään tulla laskemaan enää työaikaan, ja lähempänä joulua aikataulut saattavat käydä rankaksi, sillä kauppa on kaksi viikkoa ennen joulua auki iltakymmeneen saakka, mutta olen valmis riskeeraamaan sen.

Alussa minua kovin suuresti järkyttänyt 39.900,- kruunun (jjotain 250-300 euron väliltä) kurssimaksukin tuntuu mielekkäältä siitä huolimatta, että minun on nostettava opintolainaa voidakseni kattaa sen, mutta täällä eläminen ei olekaan ollut niin kallista mitä pelkäsin, joten se ei haittaa. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että joudun nyt vasta nostamaan lisää opintolainaa. Nostin lainaa ennen lähtöä saadakseni takuuvuokran Islannissa katettua, mutta muuhun en oikeastaan sitä ole tänä syksynä käyttänyt. Olen kuitenkin vahingossa päätynyt tilanteeseen, että syön viikon aikana monesti ulkona tai käyn kahvilassa natustamassa jotain ennen työvuoron alkua, koska kielikoulun ja töiden välissä oleva hassu pari tuntia ei ole tarpeeksi pitkä, jotta viitsisin polkaista kotiin. Olen kyllä löytänyt helppoja hyvän hintaisia ruokapaikkoja, joissa käyn usein, mutta en silti koskaan Suomessa ole näin tehnyt. En kyllä pystyis tähän ilman apurahoja, eikä tämä pidemmän päälle ole kannattavaa, mutta koska olen täällä niin lyhyen aikaa, en jaksa välittää niin pienistä elämää suuresti helpottavista menoista. Lisäksi Islannissa on ainakin toistaiseksi minusta halvempaa käydä kaupassa kuin Suomessa. Ruokapaikat ovat helposti kalliimpia, mutta niistäkin pitää osata löytää ne hyvät halvat. Vakiopaikakseni on muodostunut Vegetarian Cafe also known as Garðurinn/Ecstasy's Heart Garden, jossa on joka päivä eri ruoka lounaana, sen saa joko isolta tai pieneltä lautaselta, sekä päivän keitto, joka myöskin tarjoillaan isosta tai pienestä kulhosta. Hinnat ovat minulle sopivia, ravintolakahvila on erittäin lähellä työpaikkaani, eikä tarvitse huolehtia siitä, että onko ruuassa lihaa. Ruoka-annokset voisivat ehkä olla hieman suurempia, koska tällainen ahmatti syö sekä ison että pienen lautasellisen ruokaa erittäin nopeasti ja siitä jää hieman nälkäinen olo. Keittoannokset sen sijaan ovat mahtavia ja juuri sopivia.

Herkullinen pieni annos, iso annos ei kyllä ollut paljoa isompi.

Palatakseni kielikurssiaiheeseen, toisen tason kurssilla pitäisi olla kielioppia. Toivon näin, koska nyt sitten itse maksan sen. Valitettavasti kaikki eivät ensimmäiseltä kurssilta jatka kakkoskurssille, mielenkiinnolla odotan, mikä muiden ryhmien jatkoprosentti on. Mutta opetustyyli oli varmasti sellainen, joka ajaa ihmiset pois, mikäli se ei sopinut heille. Yksi ryhmäläisemme oli Bulgariasta, hän oli asunut Islannissa jo jonkin aikaa, mutta sanoi, ettei koe oppineensa tarpeeksi tällä kielikurssilla, jotta jatkaisi samassa paikassa. Hän aikoo kokeilla jotain toista koulua tosin. Ja hänestä olen varma, että kyse ei ole epämotivoituneesta opiskelijasta, joka syyttää koulua omasta oppimattomuudestaan, sillä hän kulki kaiken maailman ilmaisilla kielenharjoitustapahtumissa kielikurssin ollessa käynnissä ja hän osti kirjoja ja oikeasti luki niitä. Hän olisi tarvinut sen, että opettaja olisi selittänyt kaiken myös englanniksi.

Opeteltiin yhen ruottalaisen kans "Ekki sól i hjarta..."

Toivottavasti mulla nyt käy hyvin, ja kakkoskurssin opettaja on hyvä ja kiva, koska kaikki opettajat eivät vakuuttaneet minua (tiän, ettei ekan kurssin ope vedä näitä jatkokursseja ollenkaan). Toivottavasti meillä myös on lisää kielioppia.

Ilta ulkona

Ensimmäinen "oikea" viikonloppu Reykjavíkissa lähestyi, enkä ollut viikolla ehtinyt paljoa ajatella, mitä sitä tekisi. Olin koettanut pitää silmät auki keskustassa liikkuessani, missä kaikkialla oli baareja ja miltä ne vaikuttivat. Ulospäin on vain kovin hankala olla varma mistään. Koska viikko oli ollut täynnä uusia asioita ja maisemanvaihto teki kaikista maallisista kouluasioista erittäin kaukaisen oloisia, olin kokonaan unohtanut isohkon koulutehtävän, jonka deadline oli perjantaina suomen aikaa kello 9 aamulla. Torstai-iltana viimeistelin palautuskuntoon  tein sitten kyseisen tehtävän harvinaisen väsyneessä olotilassa. Koko ilta tuntui jotenkin yksinäiseltä, ja yritin päästä törmäämään Rapun kanssa yleisissä tiloissa, jotta voisin kysyä hänen viikonloppusuunnitelmistaan, mutta tämä ei oikein ottanut onnistuakseen. Lopulta kun sain tehtävän palautettua, olotilani virkeni huomattavasti ja aloin vain käymään The Reykjavík Grapevine-lehden tapahtumaosiota läpi. Hankalan tutkinnan jälkeen (en oikein hallinnut kyseistä sivustoa) löysin kaksi keikkaa, jotka vaikuttivat mielenkiintoisilta: The Bangoura Band esiintyi Frederiksen Ale Housessa ja Ojba Rasta Húrra!-baarissa.

Perjantaina työni loppuivat joskus kahden aikoihin ja vinssasin täysiä kotiin, tarkoituksena alkaa johdattelemaan Rapu siihen tulokseen, että kannattaa lähteä keikalle. Kävimme syömässä läheisessä pizzeriassa, Texasborgararissa, pizza maksoi jotain reilu 6 euroa, joten sen herkullisuus tuli ihan täytenä yllätyksenä. Pizza oli paljon parempaa, kuin keskimääräinen pizza Suomessa yleensä. Ei paras pizza, jonka olen syönyt, mutta sanoisin, että tämän pizzan herkullisuus oli verrattavissa Vapianon (kasvis)pizzoihin! Menimme kyseiseen paikkaan erikoisen tarjouksen perässä, pizza+limonadi+kakkupala erikoishintaan, mutta valitettavasti heillä ei ollut kakkua. Sanomattakin selvää, että tämä oli pieni pettymys, mutta saman kadun varrella oli Rapun lemijäätelöbaari Valdís, joten haimme sieltä lohtua. Sitä lohtua sai kyllä hetken odottaa, paikassa oli vuoronumerosysteemi, otimme laput ja totesimme, että ennen meitä oli 10 numeroa, joista osa oli suurehkoja ryhmiä, joihin kuului paljon lapsia. Odotus kannatti, sillä saimme valtavat jäätelöpallot, ja ilmeisesti jäätelöt valmistetaan/sekoitetaan paikan päällä, ja näin kuinka vohveleitakin taiteltiin muotin mukaan. Otin kolmen pallon jäätelön, mikä oli täyttä liioittelua pizzan jälkeen, tulin aika huonovointiseksi enkä jaksanut syödä kaikkea.

Tää jätski makso melkein yhtä paljon ku pizza, 5 euroa.

Kaiken tämän syönnin ohella sain esitettyä suunnitelmani Rapulle ja iloiseksi yllätyksekseni Rapu oli valmis lähtemään keikalle. Kotona tsekkasimme The Bangoura Bandin, joka ei ollut Rapulle tuttu, ja päätimme lähteä sille keikalle. Sitten Rapu aloitti intensiivisen opiskelun, jotta pääsisimme ajoissa lähtemään. Sillä aikaa hengailin olkkarissa ja katselin kun Villakuore, Rapun veli, joka myös asuu tässä kämpässä, pelasi The Last of Us-peliä. Kolmas kämppikseni Talitintti liittyi myös seuraan ja kysyi, haluaisimmeko lähteä kaljalle. Esitin suunnitelmamme ja sitten selvisi, että keikat ovat vastakkaisin olevissa baareissa, The Bangoura Band soitti tuntia aikaisemmin, ja Villakuoreella ja Talitintillä oli enemmän mielenkiintoa Ojba Rastaan, joten sovimme tapaavamme siellä.

Menimme Rapun kanssa keikkapaikalle ja väkeä oli sen verran, ettemme päässeet istumaan. Menin tilaamaan juomista ja suureksi hämmästyksekseni, eräs tietty viini oli ilmaista. Ja se oli vielä oikein hyvää ilmaiseksi viiniksi. Itse keikka ei ollut ihan mitä odotin, sillä luulin youtube-seikkailujen perusteella, että The Bangoura Band olisi jonkinlainen big band-meininkinen orkesteri, mutta se olikin kahden miehen rumpuduo. Musiikki oli hyvää ja he vetivät noin puoli tuntia kestäneen setin, mikä oli ihan mahtava, he eivät kertaakaan lopettaneet soittamista. Join vielä lisää ilmaista viiniä ja huomasin, että tarjoilijat kantoivat isoja tarjottimia, joilla oli jonkinlaisia lihanyyttejä, joita he myös jakelivat ihmisille ILMAISEKSI. En maistanut niitä, mutta aika siisti meininki oli, en ole koskaan ennen ollut baarissa, jossa jaetaan juotavaa ja syötävää talon piikkiin (molemmat toki loppuivat aikanaan).

Yleisö oli aika fiiliksissä! Harmi, ettei keikka ollut sen pidempi, ois voinu olla aika kreisibailut.

Ojba Rastan keikalle oli n. 10 euron sisäänpääsymaksu, joten Rapu päätti ennemmin mennä kotiin, koska ei ollut niin kovasti Ojba Rastan perään. Itse menin sinne, Villakuoretta ja Talitinttiä ei vielä näkynyt. Húrraassa soitti ja räppäsi Lord Pusswhip lämppärinä. En tajunnut mitään, mutta meininki oli jälleen mainio ja selkeästi jotain poliittista oli meneillään, koska jossain välissä hän kävi heittelemässä vaahtopatjamateriaalista tehtyjä aseita ympäriinsä ja hänen flaijerinsa olivat miljoonan kruunun "seteleitä". Pitää ehkä vähän tutkia tyyppiä ja sanoituksia, ennen kuin alan kunnolla fanittamaan, sillä aika mauttomasti flaijerissa oli kuva WTC-torneista, kun toinen niistä savuaa ja lentokone lentää toista kohti, sekä Lord Pusswhip hengaamassa aurinkolasien kanssa aika mielenkiintoisesti. Ainakin jätkällä oli ehkä upein paita ikinä, samaan aikaan niin dorka ja hieno.

Itse Ojba Rasta oli minulle tuttu, koska kesällä yritin kuunnella islantilaista musaa ja sitä kautta tutustuin heihin. Keikan alkaessa istuin hieman sivussa hyvällä näköalapaikalla, ja vieressäni istui hieman vanhempi mies, joka alkoi ylpeästi kertomaan minulle, että neljä hänen lastaan soittaa Ojba Rastassa. Hän ei myöskään meinannut tajuta, että olen Suomesta, enkä Grölannista. Talitintti ja Villakuore tyttökavereineen saapuivat myös paikalle, ja menimme keikan jälkeen Talitintin kanssa Húrraan vieressä sijaitsevaan baariin, joka oli kuin, öh, karu laiva sisältä päin. Sisustus oli jännä ja heillä oli Somersbytä hanassa (mainitsinko jo tarpeeksi monesti, ettei Islannissa juoda siideriä), se oli tosin loppu, eikä viiniäkään ollut, mutta ilmeisesti jonkinlainen bilepaikka oli kuitenkin kyseessä. Sinne pitää mennä toistekin, josko Somersbytä olisi saatu hankittua.

Ojba Rastaaa! Rapu kerto, että nimi tarkoittaa "Yuck, Rasta!"

Rekjavíkin yöelämä ei ollut ainakaan viime viikonloppuna niin maagisen villiä, kuin olin saanut kuulla, mutta ehkä se oli vain hyvä.

Missä papuseni on

Koska Islanti on täynnä amerikkalaista tavaraa, ajattelin, että kauppojen papuhyllyt pursuaisivat runsauttaan, mutta joko amerikkalaiset eivät syökään niin paljoa papuja mitä kuvittelin, tai islantilaiset ovat päättäneet olla ottamatta tästä esimerkkiä. Ensimmäisellä kauppareissulla lähimmäisestä Bónus-ruokakaupasta löytyi tasan kahdenlaisia papuja purkissa: kidneypapuja ja "baked beans in tomato sauce". Iltaretkellä Viðir-nimisestä kaupasta löytyi joitain kuivapapuja ja tänään huomasin Bónuksessa mysteeripurkin, jossa EHKÄ oli kikherneitä. Niiden suuri koko ja purkin giganttinen olemus saivat minut kuitenkin epäröimään ja päätin, että teen myöhemmin kunnon papujen metsästysretken englanninkielisten, mahdollisuuksien mukaan myös islannin kielisten, nimien kanssa. Molemmilla kerroilla Rapu oli mukana, joten en viitsinyt jäädä kovin kauaksi aikaa kauppaa tutkimaan.

Ollessani näinä kahtena aamuna yksin, olen huvittanut itseäni mm. lukemalla sanomalehtien otsikoita. Koetan saada islannin lukemisesta sujuvampaa, alan heti kompastelemaan kun æ tai mikä tahansa, öh, aksenttimerkillä (?? niinku á tai ú) varustettu kirjain esiintyy. Kirjoitettuna, kuvilla varustettuna ja hitaasti miettien onnistun ymmärtämään joitain otsikoita ja kuvatekstejä, mikä saa sellaisen olon, ettei tämä kieli ihan mahdoton ole. Lehdessä oli myös oikeasti kirjoitettu muistokirjoituksia kuolleille! Joillekkin useammat ihmiset olivat kirjoittaneet oman tekstinsä. Tämä on minusta hyvin mielenkiintoinen ja ihastuttava tapa. Onneksi en kuitenkaan ymmärtänyt kirjoituksista paljoa, sillä pelkästään allekirjoitukset tapaan "äitisi" saivat hieman surulliseksi. Oli kuitenkin muutama pelkästään kuolinilmoitus, pitää kysellä, onko tähän sen kummempaa syytä.

Tänään olin reipas, ja tein ensimmäistä kertaa itse ruokaa Islannissa. Tämä päivä oli hyvä päivä tehdä ruokaa ensimmäisen kerran, sillä Rapu oli paikalla, joten saatoin tarvittaessa kysyä apua tavaroiden löytämiseen. Tein kidneypapukastiketta ja sämpylöitä, pääsin käyttämään edelliseltä huoneeni asukilta jääneitä spagettia ja jauhoja, hähä! Harmi kun en oikein tykkää spagetista...

Islantilainen juusto myytiin muuten paketista riippumatta kilohinnalla, ja sama juusto aina samalla kilohinnalla, riippumatta siitä, oliko se siivutettu vai ei! Kuluttajan kannalta loistavaa, koska näinhän kauppiaat eivät pääse repimään kiskurihintoja pienmmistä paketeista, eikä yksinsyöjän tarvitse väkisin ostaa kilon juustokimpaletta saadakseen halvemman kilohinnan. Kastikkeeseeni tarvin myös feta-paloja, ja huomattuani suuren hintaeron jonkin hienomman näköisten fetapalojen ja Bónuksen "feti"-palojen välillä, ja Rapu varoitti minua Bónuksen omien tuotteiden vaihtelevasta laadusta. Otin riskin ja valitsin sekopäisellä posulla varustetut juustopalat. Olin onnekas ja juustopalat maistuivat samalla tavalla rasvalle ja suolalle, kuten muutkin salaattijuustot ja fetat öljyssä tapaavat maistua.

Pakko myöntää, Bónuksen logo uhkuu luottamusta herättävää karismaa.