sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Pikku juttuja maaliskuulta

- Islannissa aikuiset ihmiset haalareissa kaupungilla on kasuaalia. Ihan siis islantilaiset, ei vain turistit.

Islannissa Movember oli maaliskuussa, "mottumars", jonka ajaksi 
busseillekin kasvoi viikset.


- Islannissa ei ole ilmaista kouluruokaa. En tiedä, miten asia on Norjassa ja Tanskassa, mutta koska sekä Suomessa että Ruotsissa on, olen pitänyt asiaa sivistyneelle pohjoismaalle itsestäänselvyytenä ja asiasta kuuleminen oli minulle yhtä iso kolaus kuin olisin kuullut, että täällä ei ole sisävessoja.

Ensimmäistä kertaa elämässäni näin sateenkaaren maaliskuussa.

- Islannissa on tällä hetkellä keskustelua alkoholin myymisen vapauttamisesta ruokakauppoihin (tällä hetkellä alkoholia saa vain valtion viinakaupoista), mutta huolimatta myynnin keskittymisestä vinbuðineihin, täällä ollaan minusta paljon rennompia alkoholin kanssa Suomeen verrattuna. Esimerkiksi jokin viikko sitten kauppakeskus Smáralindissa oli spesiaali-ilta, jolloin kaupat olivat myöhempään auki, joka paikassa oli tarjouksia ja mitä ilmeisimmin suurin osa kaupoista tarjosi asiakkailleen ilmaiseksi jotain alkoholia (näin ainakin kaljaa, siideriä, viiniä, kuoharia) ja kauppakeskuksen käytävillä oli olutmerkkien ständejä, joissa tarjottiin juomia ilmaiseksi.

Tottakai Kuutin koirallakin on islantivillapaita.

- Kun kävelen töistä Kuutin luo lähempänä kello 10 illalla, lähes tulkoon poikkeuksetta jokainen vastaantulija tai edes hieman viistosti samaa reittiä sattuva henkilö toivottaa hyvää iltaa. Kun tämä tapahtui ensimmäisen kerran, ajattelin, että henkilö luuli minua joksikin naapurikseen, koska matka on lähestulkoon pelkkää lähiötä, mutta muutaman illan jälkeen olin vakuuttunut, että kyseessä on jonkinlainen kulttuuriero.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Burritonpyörittaja

Pahoittelut hiljaisuudesta ja taman merkinnan aakkosten vajavaisuudesta. Olen nyt Kuutin luona, enka jaksa alkaa etsimaan mista saan vaihdettua nappaimistön islantilaisesta suomalaiseen.

Viime merkinnan jalkeen on tapahtunut samaan aikaan rutkasti, etta ei oikeastaan mitaan. Kun sain viime merkinnan kirjoitettua, uppouduin maanantai-illan ratoksi etsimaan töita netin avulla. Kavin lapi Living Away From Home - Working in Iceland-facebook ryhman postauksia, ja sielta löysin ilmoituksen, jossa joku ilmoitti etsivansa työntekijöita meksikolaista pikaruokaa tarjoavaan ravintolaketjuun. Pistin kyseiselle henkilölle facebook-viestin ja han pyysi minua tulemaan seuraavana paivana kaymaan paikalla. Torstaina sitten jo aloitinkin.

Elama burritonpyörittajana ei ole kovin hehkeaa, hiusverkko ja hupaisa lippa jotka kuuluvat työvarustukseeni saavat minut tuntemaan itseni hieman pöljaksi. Mutta pidan työsta, paasen harjoittelemaan islantia ja asiakkaat tulevat paikan paalle, koska heilla on tarpeita ja aikomusta ostaa ruokaa. Työ ei ole kovin hankalaa, vaikka olen lahemmas kuukauden nyt siella pyörinyt, ovat jotkin asiat viela hieman epaselvia, lahinna tietokonesysteemiin liittyen. Odotin alussa, etta inhoaisin tata työta, mutta oikeastaan se on aika leppoisaa ja aika kulkee nopeasti. Tottakai valista on kauheita ruuhkapiikkeja ja superkiireista, ja valista taas (kuten tanaan) erittain hiljaista ja tylsaa.

Burritopaikka sijaitsee Smáralind-kauppakeskuksessa, joka on Kópavogurissa, ja Kuutti asuu hieman alle parin kilometrin paassa siita, joten olen viettanyt suhteellisen paljon aikaa Kuutin luona. Olen tehnyt suomikaupallakin vuoroja, mutta koska burritojen pyörittaminen on aika lailla tayspaivaista, olen ollut aika uupunut, kun vapaa-aikaa ei ole tuntunut olevan tarpeeksi. Ja koska olen ollut aika rahatonkin (en uskalla edes ajatella, miten olisin parjannyt ilman, etta olisin saanut työpaivina ilmaisia lounaita tarjoavasta ravintolasta töita), en ole tassa kuussa tehnyt oikeastaan mitaan mainitsemisen arvoista. Maltan tuskin odottaa, etta saan keskiviikkona palkan, minusta tuntuu, etta minun on aika repaista ja tehda jotain hauskaa ja motivoivaa, silla vapaa-ajalla olen lahinna lahnaillut sisatiloissa ja elanyt seuraavaa vuoroa odottaen.

Hetkeksi tanne ennatti tulla kevatkin, mutta kuten olin aavistellut ja arvaillut, lumi tuli takaisin. Se oli yllattavan kova isku, vaikka olin ajatellut sen olevan erittain todennakoista ja mahdollista, en ollut selkeastikaan hyvaksynyt sita mielessani. Olen aika kypsa jo tahan talveen.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

That man behind you on a laptop...

Kävin jo maanantaina ravintolalla kysymässä, kuinka kokeiluni meni. Omistaja oli ihan tyytyväisen oloinen suoritukseeni ja kyseli, mitä itse pidin työstä. Valitettavasti pääsin kuitenkin vain ekstraajien listalle, eli jos joku on kipeä, voin vain toivoa, että kukaan jonka nimi on ennen minun nimeäni, ei vastaa puhelimeen. Tämä vaihtoehto ei ole minusta niin mieleinen, koska en voi laskea kuukausittaista pärjäämistä ehkä on, ehkä ei-luonteisen työn varaan. Enkä edes ehtinyt oppia kaikkea tarpeellista kahdessa päivässä mm. ravintolan käyttöjärjestelmästä, joten ensi kerralla kun menen sinne, olen taas hukassa, ja jos siellä sattuu silloin olemaan eri ihmiset töissä kuin viimeksi, se ei tule heillekään olemaan kovin mukavaa ja äh.

Takaisin työnhakuun siis, vaikka olenkin nyt siellä ekstraajat-listalla. Haluaisin osata mahdollisimman monia kieliä, niistä olisi niin paljon hyötyä. Kun palaan Suomeen, haluan mennä kielikurssille tai kahdelle. Nykyisillä islannin kielen taidoillani vaihtoehtoni töiden suhteen on kuitenkin rajattu lähinnä keskusta-alueelle, missä käy turisteja. Viime viikon aikana sain myös islannin opiskeluun motivoivia asiakaspalvelijoita koko kuukauden edestä. Jotenkin sattui, että näin lyhyeenkin aikaan sattui monta paikkaa, joissa menin tiskille englantia puhuen, mutta minulle vastailtiin islanniksi. Ymmärsin kyllä ihan hyvin, mutta eilenkin onnistuin jotenkin olemaan niin kuutamolla, että kun ostin kahvin Bíó Paradísissa ja tarjoilija kysyi, otanko sen mustana, vastasin myöntävästi, vaikka olen siitä saakk,a kun aloin kahvia juomaan juonut sen maidolla. Vieressäni seisonut Kuutti huomauttikin tästä ja hätäisesti aloinkin korjaamaan itseäni tarjoilijalle englanniksi. Silti jostain syystä rahastuksen hetken koittaessa tarjoilija ilmoitti minulle loppusumman islanniksi. Olin muka katsonut menusta, paljon kahvi maksoi, joten en kuunnellut kunnolla, mitä hän sanoi ja annoin väärän summan rahaa. Kun hän sitten joutui pyytämään 50 kruunua lisää, olisi tehyt mieli kettuilla, olisiko kannattanut käyttää sitä englantia siitä saakka, kun kävi ilmi, etten ole islantilainen.

Yleensä olen ihan iloinen, jos pääsen treenaamaan islannin kieltä, mutta välillä kun ei vaan jaksaisi (minun pitää vieläkin aika vahvasti keskittyä, mikäli haluan ymmärtää) olisi kiva, jos asiakaspalvelijat voisivat vain puhua sitä englantia. Ymmärrän, etten voi mennä mihinkään peräkylille pettymään, jos ihmiset eivät puhu englantia, mutta kuvailemassani tilanteessa olin Bío Paradísissa, joka ensinnäkin on erittäin ydinkeskustassa, Laugavegurin kanssa kaupunkia halkovalla Hverfisgatalla, ja käyntini aikana siellä oli Stockfish Festival, joka on eurooppalainen elokuvafestivaali, eli aika kansainvälinen tapahtuma. Voisi kuvitella, että tällaisen aikana, jos joku tulee puhumaan sinulle englantia, puhuisit sitä englantia takaisin. Kyseisen henkilön englannissa ei kuitenkaan ollut mitään vikaa silloin kun hän sitä puhui, hän ei miettinyt sanoja tai puhunut erittäin vahvalla islantilaisella aksentillakaan.

Kävimme Kuutin kanssa katsomassa Amerikassa tehdyn iranilaisen elokuvan A Girl Walks Home Alone At Night. Rapu kävi katsomassa sen viime viikolla ja suositteli sitä, ja pakko myöntää, leffa oli oikein söpö vampyyrielokuva, jonka varmasti katson joskus uudestaan. Siinä oli ajoittain pientä tekotaiteellisuutta ja elokuvien teknistä puolta opiskeleva Kuutti bongasi muutaman teknisen amatöörivirheen (itse olen kyllä vakuuttunut, että ne saattoivat olla tyylivalintoja, mutta en saanut vakuutettua Kuuttia tästä), mutta jos tunnelmalliset ja söpöt taideleffat kiinnostaa, kannattaa antaa elokuvalle mahdollisuus. Oli myös ihan virkistävää nähdä elokuva, jossa tyttö on se ihmeellinen vampyyri, eikä poika. Joku jollain sivustolla sanoi elokuvaa Aki Kaurismäkimaiseksi ja näen kyllä miksi, itse en ole tosin suomalaisohjaajalle oikein lämmennyt.



Elokuvan jälkeen istuskelimme sohvilla odottamassa parempaa hetkeä bussille kävelyyn ja näimme Hugleikur Dagssonin. Oon aika varma nyt, että oon nähny sen useammankin kerran, mutta en ole ollut varma ennen kuin Kuutti oli mukana tunnistamassa hänet.

Kävimme myös aiemmin katsomassa Inherent Vicen Kuutin ja Poron kanssa, mutta luoja paratkoon, en tajunnut elokuvasta mitään. Välillä islannin kielinen tekstitys jopa auttoi enemmän kuin pelkkä kuunteleminen. Olen huomannut, että minun on paljon helpompi ymmärtää elokuvia tekstityksen kanssa, jokin siinä tekstityksen lukemisessa on, mikä saa minut sisäistämään elokuvat aina paljon paremmin. Sillä ei niinkään väliä, onko tekstitys englanniksi vai suomeksi. Välistä kun olen käynyt täällä elokuvissa, minulla on ollut hankaluuksia päästä sisälle elokuviin, etenkin kun katse helposti eksyy lukemaan sitä islannin kielistä tekstitystä, josta en etenkään alkuaikoina tajunnut oikein mitään, mutta nyt olin pihalla kuin lumiukko. Se leffa todellakin vaatii minulta toisen katselukerran. Koko leffa oli karkkimaisen kaunis, mutta juoni jäi hämäräksi, elokuva ei ollut perushöttöä, jossa kaikki selitetään katsojalle rautalangasta vääntäen. Myöhäinen näytösaika ei kyllä varmasti helpottanut yhtään, yli kaksi tuntia kestävän leffan esitys alkoi kymmeneltä illalla ja islantilainen leffatauko oli mukana esityksessä. Ensimmäisen puolituntisen jälkeen jouduin taistelemaan pitääkseni silmät auki, pojilla meni hieman heikommin: sekä Poro että Kuutti nukkuivat suurimman osan elokuvasta, tauon jälkeen Poro onnistui skarppaamaan, mutta Kuutti jatkoi toisenkin puoliajan unten mailla.

maanantai 23. helmikuuta 2015

Työnhakuja

Koska mulla on täällä ihan parhaat pomot, sain jatkaa työharjoittelupaikalla osa-aikaisena, mutta muitakin töitä on löydettävä, jotta selviän taloudellisesti. Tartuin työnhakuhaasteeseeni aika laiskasti ja alussa aikaa vei cv:n rakentaminen englanniksi, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi. Kuten myös oikean fontin valitseminen. Alussa koetin myös hieman rauhoittua ja rentoutua kaiken kiireisyyden ja hälinän jälkeen, mutta tarpeeksi kauan rauhoituttuani tajusin, etten saanut rentouduttua, koska alitajuisesti stressasin raha-asioita koko ajan. Olin toki laskeskellut, että pärjään helmikuun suht helposti osa-aikaisena ja lopuilla säästöillä, mutta aika tiukasti. Icelandairin lentotarjousten mentyä huomasin, kuinka lentolippujen hinnat nousivat silmissä ja oli pakko ostaa paluuliputkin Islantiin, vaikkei siihen oikeastaan olisi vielä ollutkaan varaa.

Viime viikon keskiviikkona sain viimein raahattua itseni kirjastoon tulostamaan pinkan cv:tä jaeltavaksi, en ollut 100% tyytyväinen luomukseeni, mutta päätin, että oli jo aika lähteä kulkemaan ja etsimään töitä. Olin kuullut monelta taholta, että Islannissa on parempi vain mennä suoraan kyselemään töitä paikan päältä, moniakaan työpaikkoja ei mainosteta julkisesti. Käväisin kotona kahvilla ja vaihdoin vaaleanturkoosin takkini aikuismaisempaan ja paremmin tummaan islantilaistyyliin sopivampaan takkiin ja lähdin kierrokselle. Päätin aloittaa kotiani lähimmästä hotellista ja olin jo luonut mielessäni mitä parhaimman kaavan töiden kyselylle: ensin tervehdys islanniksi, sitten kysyminen saanko puhua englantia ja sitten töiden kysely. Ajattelin, että näin osoittaisin olevani mitä hurmaavin ulkomaalainen, joka osaa hieman islantia ja yrittää puhua sitä. Taktiikkani toimi, silla parissa paikassa kysyin töitä ulkomaalaisilta henkilöiltä ja he olivat ihan päästä pyörällään islannin kielen taidoistani ja niissä paikoissa, missä kysyin töitä islantilaisilta, he olivat silminnähden yllättyneitä kun pyysin saada puhua englantia. Näin paljon voimme siis vakuuttaa ihmisiä kahdella lauseella. Paljastankin ne ja niiden lausumisen teille kaikille mahdollisille Islannin matkaajille, niin voitte vakuuttaa kaikki islannin kielen taidoillanne:

Góðan daginn = Hyvää päivää
Helpointa lausua seuraavalla tavalla: KONTAIJINN

Má ég tala ensku? = Saanko puhua englantia?
Helpointa vain maukua: mau je tala ensku

Jos joku olisi sanonut minulle, ettei valitettavasti osaa puhua englantia, olisin ehkä juuri ja juuri osannut sanoa etsiväni töitä, mutta sen pidemmälle ei islannin kielen taidoillani olisi edetty. Mitä ilmeisimmin nämä kaksi lausetta olivat siis mitä helpoin tapa vakuuttaa kaikki, sillä suurin osa täällä olevista ihmisistä kuitenkin puhuu englantia, etenkin keskustan hotelleissa, kaupoissa ja rafloissa.

Kävin varmaan hieman yli viidessä hotellissa, ja kaupassa, koetin hieman valikoida, etten menisi harjoittelupaikkani kanssa epäsuorasti kilpaileville puodeille töihin. Päästyäni pääkadulle koetin tähystää otollisen näköisiä paikkoja ja kävelinkin pitkän matkan pysähtymättä mihinkään. Erään lompakolleni liian kalliin näköisen ranskalais-islantilaisen paikan ohittaessani, tajusin käveleväni monien paikkojen ohi, koska niin teen silloin kun etsin ruokapaikkaa tai olen itse ostoksilla. Tunsin pienen turhautumisen omasta nirsoudestani ja päätin kääntyä takaisin ja jatkaa vähemmän valikoivana, koska kuka tietää vaikka juuri olisin kävellyt tilaisuuteni ohi. Astuin ranskalais-islantilaiseen paikkaan sisälle ja jo tottumaani tapaan mau'uttua tiskin takana oleva mies kysyi oliko minulla cv:tä mukana. Vastasin myöntävästi ja mies viittoi minut yläkertaan ja esittäytyi paikan toiseksi omistajaksi. Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet, että tulen viikonloppuna kokeilemaan perjantaina ja lauantaina, miten sovin ympäristöön ja miten työ sopii minulle. 

Kävelin paikalta aika typertyneen iloisena pois, sillä vaikka olin odottanut suhteellisen nopeita tuloksia työnhaulta, en ollut odottanut, että saan jo ensimmäisenä kiertelypäivänäni mahdollisuuden. Monesta paikasta oltiin sanottu, että työntarvetta varmasti on, mutta vasta kuukauden parin päästä lähempänä kesäsesonkia. En edes ollut varma, oliko paikka johon olin hakenut, baari vai ravintola, saatikka mikä sen NIMI on.

Kävinkin sitten perjantaina ja lauantaina paikan päällä. Sain selville monia asioita: paikka on ravintola, suurin osa asiakkaista oli turisteja ja ainakin työvuorojeni aikana henkilökunta oli suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia. Pidin paikasta kovin ja työkaverit vaikuttivat mukavilta. Sen mukaan myös mitä juttelin muiden tarjoilijoiden kanssa, työpaikka on suhteellisen joustava, mutta edellyttää sitä myös työntekijöiltään. Sovimme keskiviikkona paikan omistajan kanssa, että tulen kahdeksi päiväksi kokeilemaan ja katsotaan sitten tulevaisuutta. Hän oli hieman epävarma minusta, koska ravintolakokemukseni oli viiden vuoden takainen. Koska hän ei kuitenkaan ollut lauantaina illalla paikalla, en nyt ole varma saanko jatkaa vai en. Jos heistä ei kuulu mitään, menen käymään paikan päällä kysymässä, jotta saan edes harjoittelupalkan viikonlopulta. Tottakai sinänsä toivon, että saan jatkaa, mutta paikka vaikutti sen verran hektiseltä, että pakko myöntää, etten älyttömästi pettyisi, jos he nyt jostain syystä olisivat todenneet minut epäsopivaksi. Omistaja kuitenkin lupasi maksaa minulle kokeilusta joka tapauksessa ja siellä oli sen verran ulkomaalaisia töissä, että ehkä hieman turhan sinisilmäisesti haluan uskoa parasta.

Jatkoa seuraa jahka tiedän enemmän.

maanantai 2. helmikuuta 2015

Islanninkielinen mökkiviikonloppu

Tämä tapahtui tammikuun alussa, en vain saanut kirjoitettua merkintää valmiiksi tätä ennen.

En ollut matkustanut Reykjavíkin ulkopuolelle ollenkaan, joten kun Kuutti kutsui minut kavereidensa kanssa viettämään mökkiviikonloppua, joka onnistuisi helpoin järjestelyin, innostuin niin paljon, että pyysin jopa työvuoron siirtoa. Mökki oli parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista, varsin naurettavan muotoisen järven rannalla.

Parhaimmillaan kilometrin leveä, 15 kilometriä pitkä järvi, Skorradalsvatn!


Matkalla mökille ajoimme viisi kilometriä pitkän tunnelin läpi, joka meni meren alla. Ilmastointi pistettiin tunnelin ajaksi pois päältä, koska tunnelin ilma oli kuivaa ja pahan hajuista. Tunnelin alituksesta piti maksaa 1000 kruunun maksu, jolla kuulemma alunperin katettiin tunnelin rakennus, mutta Kuutin mukaan silta on jo maksettu aikoja sitten, ja alitusmaksu on jotenkin "unohtunut" lopettaa. Toivottavasti rahoja käytetään sitten edes sen huoltoon.

Hämmästyksekseni Kuutin kaverin Lunnin vanhempien mökki ei ollut järven rannassa, kuten olin kuvitellut, vaan pienen vuoren rinteessä. Auto jätettiin parkkiin tien varteen ja mökille piti kavuta pitkähköt portaat. En ole koskaan käynyt alpeilla, mutta jotenkin mökki ympäristöineen toi minulle mieleen minialpit, enkä ollut ainoa seurueestamme, joka oli tätä mieltä. Aina kun olimme portaiden juurella oli sen verran pimeä, etten saanut kivaa kuvaa rinteestä ja mökeistä siinä, eikä itsensä mökin luona päässyt rinteen takia kovin kauas mökistä, jotta olisi saanut mökkiä paremmin hahmottavaa kuvaa.

Terassilta järvelle päin otettu kuva.

Mökki erosi suomalaisista mökeistä aika selkeästi sillä, ettei siellä ollut saunaa. Ja sen omistaja harrasti metsästystä ja jonkinlaista luonnon läheisyys-teemaa, mikä näkyi sisustuksessa aika vahvasti. Verhotangoissa roikkui muutama hillerin turkis, siellä täällä oli pari täytettyä lintua, joka puolella lojui lampaan turkiksia. Takaoven yläpuolella prameili poron pää, joka kuulemma on aina varustautunut kauden mukaisesti, käyntimme aikaan sillä oli vielä joulukuusen koristeita sarvissaan ja kesällä sillä kuulemma tapaa olla aurinkolasit. Keksimme Kuutin kanssa mökillä ollessamme leikin, joka sai nimekseen Murder Count. Laskimme kuinka monta kuollutta eläintä löysimme mökiltä, ainoa ehto oli se, että eläimen piti olla selkeästi oma yksilönsä, ei liitettävänä johonkin toiseen jäännökseen, jottei samaa eläintä laskettaisi kahdesti. Löysimme ensimmäisen viiden minuutin aikana lähemmäs kymmenen eläintä, myöhemmin lisäilimme numeroita aina niitä hoksatessamme. Lopullinen luku taisi olla 14, mutta en usko, että löysimme kaikkia, meillä jäi osa mökin huoneista kokonaan tutkimatta.

Vaikka itse mökki oli hieman erilainen kuin suomalaiset vastineensa, islantilaiset nuoret olivat kuitenkin samanlaisia mökkeilijöitä kuin suomalaiset. Mukana oli mässyä ja alkoholia. Tapasin Kuutin kavereita ensimmäistä kertaa, matkasimme mökille Lunnin ja Naalin kanssa, myöhemmin seuraamme liittyi vielä pariskunta, joihin en päässyt oikein tutustumaan, sillä he tulivat myöhään illalla ja lähtivät aikaisin aamulla ja niin, kaikki tosiaan puhuivat lähes koko ajan islantia. Pariskunta koetti vaihtaa kieltä englanniksi, mutta valitettavasti ihmisillä oli kovin huono muisti ja kun olin kysynyt kaikki peruskysymykset en oikein tiennyt mistä puhua heille. Ymmärsin parhaimmillani lähes kaiken mitä puhuttiin islanniksi, mutta pahimmillani en ymmärtänyt mitään. Osittain saanen syyttää tästä itseäni, sillä ilmaisin alussa ymmärtäväni islantia jonkin verran, Kuutti ja Lunni puhuivat huonejärjestyksestä islanniksi ja kommentoin tähän englanniksi. Kuutti puhui minulle kohteliaasti aina englantia, ja kertoi silloin tällöin mistä he puhuivat, mutta onko mitään raivostuttavampaa kuin saada käännös keskustelun aiheesta. Monesti olin ymmärtänyt sen itse, mutta koska islannin ymmärtäminen on minulle vielä aika raskasta ja hidasta, ei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia kommentoida syvempää puheenaihetta millään kielellä tarpeeksi nopeaa. Joten suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemaan ja kiroamaan poikia mitä kylmimpiin paikkoihin. Lisäksi aloin näytellä hieman tyhmää, jotta he tajuaisivat, etten puhu kieltä, maltoin mieleni ja annoin Kuutin kääntää minulle asioita englanniksi, mutta millään ei tuntunut olevan vaikutusta. Suurimmaksi osaksi minulla oli aika hauskaa mökillä, mutta kieliasia oli hankala. Koska olin kuitenkin Kuutin avecina siellä, en kokenut, että minulla olisi ollut kovin suurta oikeutta alkaa vaatimaan kaikkia puhumaan englantia vaikka väkisin. Olisi varmaan ollut kaikille osapuolille helpompaa, mikäli olisin tavannut Kuutin kaverit joskus aikaisemmin ilman koko viikonlopun pituisia paineita mökillä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki ujot englannin puhujat matkustavat joskus ulkomaille, joutuvat kotibileisiin tai jonnekin, missä ihmiset puhuvat heille vierasta kieltä äidinkielenään, eivätkä suostu tai muista puhua englantia. Kuten ehkä tekstistäni välittyy, olin aika raivoissani tästä, koska koen, että aina Suomessa kun olen ollut seurueessa, jossa on ulkomaalaisia, olen tehnyt parhaani pitääkseni keskustelukielen englannissa, joten tottakai koen, etten ole "ansainnut" tätä.

Jääkarhu sattui väärälle rannalle.

Maanantaina toverini Suomesta, Varis, rantautui Suomeen ja menimme illalla ulos kiertelemään pimeässä keskustassa. Sattumalta törmäsimme eräässä baarissa Kuuttiin ja hänen kaveriinsa Poroon, ja seurueemme yhdistyivät. Poronkin oli ollut alunperin tarkoitus tulla mökille, mutta hän oli töiden vuoksi estynyt. Hänellä oli mitä vahvin Islannin aksentti, mutta positiiviseksi yllätyksekseni hän puhui englantia ilman minkäänlaista ujostelua. Olin jo ehtinyt tuomita kaikki Kuutin kaverit moukiksi, mutta Poro oli ihastuttava ja osoitti, ettei näin ollutkaan. Ja Lunnia ja Naaliakin luultavasti vain ujostutti. Kai.

torstai 29. tammikuuta 2015

Praise it

Pahoittelut hiljaisuudesta. Harjoitteluni on nyt virallisesti ohi, ja lensin toissaviikolla Suomeen. Matkan alku sujui aikataulutetussa suorittamisessa Etelä-Suomessa, sillä vein (ainakin melkein) kaikki tavarani vanhoista kämpistä muiden hoiteista vanhempieni luokse Pohjois-Suomeen. En ole tainnut vielä täällä blogissa kertoa, mutta päätin pistää opinnot paussille ja jatkaa Islannissa oleskelua mahdollisuuksien mukaan syyslukukauden alkuun saakka. Päätin tämän jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta ajatus tuntui hullun surrealistiselta, joten en ole sitä blogissa viitsinyt heti kertoa. Kolmen kuukauden keissin pidentäminen 11 kuukaudeksi ei tunnu idealta, joka on soveliasta lyödä lukkoon kahvikupillisen aikana. Se taisi olla marraskuun loppu, kun olin kahvilla kirjakaupan yläkerrassa, odottamassa työvuoroni alkamista, ja pohdin kuinka kovasti olin viihtynyt Reykjavíkissa, ja mietin surkeana, kuinka puolet ajastani täällä on jo ohi. Halu jäädä tänne tuntui vahvana, ja yhtäkkiä tajusin, ettei mikään estä minua tekemästä niin. Oikeastihan minun ei vielä kuuluisi opintosuunnitelman mukaan olla harjoittelussa, luokkatoverini ovat Suomessa tehneet jo vaikka ja mitä sillä aikaa kun minä olen ollut täällä, joten toisen vuosikurssin aloittaminen alusta on helpompaa minulle itselleni sekä opettajille.

Suomessa pääsin nauttimaan aluksi Lahden lämpimästä sade-loskakelistä, mutta koska Reykjavíkissä oli ennen lähtöäni ollut aika viileää, nautin siitä. Päästyäni kotiseuduille Tornioon pääsin nauttimaan 20 asteen pakkasista. Oli mukava päästä välistä käymään Suomessa, sillä joitain asioita oli ehtinyt tulla ikävä. Suomessa pääsinkin sitten toteamaan, ettei ikävöimäni asiat niin ihmeellisiä kuitenkaan olleet. Kuten suomalainen kahvi. Alussa kun saavuin Reykjavíkiin, kahvi tuntui kaikista hankalimmalta asialta sopeutumisessa. Missään minulle oleellisessa paikassa ei ollut kahvinkeitintä, kuten asunnollamme oli käytössä pressopannu, jonka haltuun saaminen otti minulta aikansa, ja onnistuin tietämättäni ostamaan varmaan pahimman makuista kahvia mitä tästä maasta saa. Tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa kahviloissa normaalia kahvia, vaan kahviin maidon kanssa kiintyneenä tilasin aluksi aina cafe latten, mikä ei ainakaan omille makuhermoilleni tuo haluttua makua. Islannissa oloni aikana olin kuitenkin näköjään löytänyt paremmille kahviapajille, oppinut käyttämään erilaisia pressopannuja ja hitaasti valutettavia keittimiä (en tiedä termiä tälle keittimelle!) sillä ei se kahvi Suomen rajojen sisällä paremmalle maistunutkaan. Eivätkä kauan kaipaamani Bravo-sipsitkään olleet niin hyviä mitä muistelin (en ole kovin ihastunut Suomeenkin rantautuneisiin Lays-sipseihin, jotka vaikuttavat yleensä halvimmilta ja joita yleensä on joka kaupassa saatavilla). Viinikään ei ehkä ollut niin halpaa, kuin muistelin, mutta huomattavasti halvempaa kuin Islannissa kuitenkin.

Parasta materialistista antia matkalta oli päästä kaikkien niiden vaatteiden kimppuun, jotka eivät olleet mahtuneet tulomatkalla mukaan. Lähdin Islannista aika lailla tyhjän matkalaukun kanssa ja takaisin tullessa koeteltiin painorajoja jälleen. Jonkin verran minulla on vaatteita, jotka meinaan heittää pois ja toivon mukaan raskaammat talvivaatteet voin jättää kotiin kun menen toukokuussa käymään siskoni valmistujaisissa.

Nyt olen siis lauantaista saakka ollut takaisin Islannissa, joka tuntuu Tornion pakkasten jälkeen harvinaisen lämpimältä tuulineen kaikkineen. Armoton työnhaku pitäisi saada alkamaan, sillä muuten joudun muuttamaan ympäri vuorokauden auki olevaan 10-11-kauppaan siksi aikaa, että toukokuussa koittaa lento Suomeen. Icelandairilla oli hyvä tarjous Suomen lennoista, joten ostin menolipun jo nyt.

Oli muuten surkuhupaisaa huomata, että perusjaaritteluni Islannissa "In Finland we..." muuttui Suomessa selostukseksi Islannin tavoista ja ihmeellisyyksistä. Olen selkeästi kulttuurien välisen sivistämisen lähettiläs.

sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Prikið - hangover edition

Kaikki kämppikseni viettivät joulun ajan ulkomailla, mikä selkeästi sekoitti Rapun ja Villakuoreen pään siitä, kenen siivousvuoro on, joten asunto on aika karseassa kunnossa. Emme Talitintin kanssa ole kovin innoissamme siitä, että saamme koko ajan olla motkottamassa siivouksesta, joten olemme hiljaisina koettaneet kestää uskoen, että jossain vaiheessa veljesten on pakko itsekin havahtua siivoustarpeeseen.

Kuluneella viikolla on tullut käytyä keskustassa turhan monena iltana, ja olo oli tänä aamuna sen mukainen. Kaikki tarpeellisimmat astiat olivat keittiössä jonkun muun jäljiltä likaisina, joten päätin lähteä ajoissa keskustaan hakemaan jotain ruoka-apua olotilaan ennen töitä. Ennen kuin astuin langattoman nettimme ulkopuolelle, pistin kämppämme facebook-keskusteluun kysymyksen, kenen siivousvuoro on meneillään.

Morgunblaðið julkaisi kuin minua ajatellen artikkelin, mistä löytää kasvispikaruokaa, joten päätin kokeilla jotain artikkelin vinkkauksista. Päädyin kokeilemaan Prikiðiä, se on erittäin söpön näköinen paikka työmatkani varrella, jossa minulla on ollut muutenkin tarkoituksena käydä, ja menun mukaan kaikki burgerit sai myös kasvisversiona.

Iloisena ja toiveikkaana tallustin paikalle ja vietin vielä pitkän hetken tutkien menua. Unohdin ottaa kuvia, mutta kyseinen ravintola/baari on punainen puutalo, sisustus on tunnelmallinen niin kuin kaikissa mainitsemisen arvoisissa paikoissa Reykjavíkissä, voin niin kuvitella, että siellä kuvattaisiin elokuva, jota tähdittäisi vanha kyyninen islantilainen mies, joka istuisi baarin lämmössä brennviniään juoden rock'n rollin soidessa. Joten kun vihdoin kaiken tunnelmoinnin jälkeen tilasin valkosipulihampurilaisen kasvisversiona vain kuullakseni, että kasvispihvit ovat loppu, pettymys oli suuri. Onneksi olen kuitenkin tällainen valekasvissyöjä, joten pystyin ottamaan kalahampparin.

Otin annoksen mukaan ja menin työpaikan takahuoneeseen syömään, ja analysoin annostani tarkkaan. Ehkä juurikin artikkelista johtuen kasvispihvit olivat loppu? Ken tietää, mutta artikkelissa ylistetyt ranskalaiset olivat huonoimmat ranskikset, mitä muistan Islannissa syöneeni. Hampurilainen itsessään oli erittäin hyvä, vaikkakin kala maistui aika teolliselta. Menen ehkä joskus uudestaan kokeilemaan, josko kasvispihviä saa, eikä kalahampparikaan paha ollut, mutta ehkä liian suurista odotuksista johtuen annos oli hieman pettymys.


Lisäksi, pakkausmuotoilun opiskelijana pakko hieman tästäkin motkottaa: onko tämä paras takeaway-pakkaus, mihin Prikið pystyy?? Pussi, jonka sain kantoavuksi, on ihan perusroskapussirullasta. Brändäys kuntoon pliis.