Iloiset pyhäpäivät kaikille

Pahoittelut blogissa vallinneesta hiljaisuudesta, joulukuu oli erittäin kiireinen kuukausi. Osallistuin The Tin Can Factoryn toiselle kielikurssille, jota ei laskettu työaikaan, joten se ja työt pitivät minut jo lähtökohtaisesti kiireisenä, mutta lisäksi pari kaveria ja vanhempani kävivät visiitillä joulukuussa. Oli ihana nähdä tuttuja ihmisiä, joille pystyi puhumaan luontevasti suomeksi, mutta hieman jäi harmittamaan, etten ehtinyt turisteilemaan seikkailijoiden kanssa niin paljoa, kuin olisin halunnut. Äitin ja isän kanssa kävin Kansallismuseossa, se oli toinen visiittini tähän islannin syntyjä ja kulttuuriperinteitä avartavaan museoon. Ensi kerralla kun menen sinne, lähden kiertämään museota loppupäästä, sillä tämä oli jo toinen visiittini kyseiseen paikkaan, mutten taaskaan museon pienuudesta huolimatta ehtinyt kiertää näyttelyä kokonaan läpi.

Kansallismuseossa kuvattua: joulukuusia 1900-luvun alusta, numero 2 on 1924 vuodelta. 

Mitä lähemmäs aattoiltaa käytiin, sitä kiireisempää oli kaupalla ja viikkoa ennen sulkemista kymmeneen saakka illalla auki. Jouluviikolla aloin huomata islantilaisten keskuudessa ilta-aikaan painottuvan shoppailun trendin, johon kuului kaljan tai muutaman nauttiminen ostosten välissä. Islantilaiset selkeästi myös jättivät ostosten tekemisen viime tippaan. Aatonaattona islantilaisilla on perinteenä mennä töiden jälkeen muutamalle kaljalle keskustaan ja käydä ostamassa viimeiset joululahjat. Olosuhteiden pakosta ja laiskuuttani jätin yhden lahjan ostamisen aatonaatolle, ja toivon, etten joudu vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Olin menossa saaren ainoaan nörttikauppa Nexukseen, joka on noin kilometrin päässä kaupalta, mutta minulta vei varmaan kaksi kertaa normaalia kauemmin kävellä sinne saakka, koska ihmisiä oli niin paljon ulkona. Sain kuitenkin haluamani aika kivuttomasti.

Koetan ehtiä lähiaikoina kirjoittaa paremmin, keskityn nyt toipumaan kiireisistä ajoista.

Aina valppaana

Terveiset lumisesta Reykjavíkista! Aion kuitenkin jakaa teille asian, joka tapahtui ehkä noin kuukausi sitten kun ilmassa oli vain marraskuun kirpeyttä.

Olin lähdössä kielikoululle, perusaamulagista johtuen hieman myöhässä (en tajua mihin aikaan minun pitäisi herätä, mitä enemmän varaan aikaa aamulagille, sitä enemmän olen myöhässä). Kun lopulta sain itseni ulos ovesta lähdin silmät ristissä kipittämään pikavauhtia koulua kohti. En ehtinyt kuitenkaan kuin parinkymmenen metrin päähän ovesta, kun tajusin, että kuulen oudon potpotuksen, jollaista en ole kuullut varmaan lähemmäs vuosikymmeneen muualta kuin youtubesta. Ääni sai minut kääntymään ja kävelemään takaisinpäin, ja kyllä, naapuritalon pihalla oli kanajengi irrallaan.

Kuvani olivat aika huonoja, joten tätä on säädetty aika paljon, 

jotta kanat varmasti erottuvat.

Tilanne oli hyvin surrealistinen, sillä asuinalueemme voidaan laskea keskusta-alueeseen, eikä lähimailla ole tietääkseni minkäänlaista maatilatoimintaa, toki joillain taloilla on pientä pihaa lähellämme, mutta en ole nähnyt minkäänlaista paikkaa, missä nämä kanat mahdollisesti saattaisivat asustaa. Väsyneenä ja typertyneenä en tajunnut tehdä mitään muuta kuin napsaista pari kuvaa ja jatkaa matkaa koululle. Myöhemmin vielä varmistin asian Rapulta ja hänestäkin tämä oli erittäin outo tapaus.

Viime viikolla valmistautuessani kouluun, kuulin avoimesta ikkunastani kanojen kotkotuksen jälleen. Teoriani on, että Vestubæria pitää hallussaan jonkinlainen kanaklaani.

EDIT:

Ai niin unohin, että mun piti kysellä, tiättekö muita aktiivisia blogeja Islannista suomeksi? Ennen omaa Islantiin tuloa koetin löytää kaikki mahdolliset blogit ja lukea niitä, mutta tämä osoittautui haastavaksi. Löysin lähinnä kuolleita/lopetettuja blogeja. Ajattelin olla ajattelevainen, ja pistää omaan blogiin linkkejä muihin aktiivisiin Islanti-blogeihin, joten jos teillä on jotain blogeja tiedossa, arvostaisin niiden jakamista! :)

Kohtelias yhteiskunta

Ensinnä haluan ilmaista riemuni Suomen eduskunnan äänestystuloksesta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vielä on pitkä matka edessä kohti parempaa maailmaa, mutta nyt otimme huomionarvoisen askeleen. Kiitos, Suomi! Enää minun ei tarvitse hävetä joka kerta kun puhun sinusta ulkomaalaisille. Vaikkakin äänestys oli harmillisen tiukka, paljon hyvää mahtui tapahtumaan kokonaisuudessaan.

Verrattuna suomalaisiin, Islantilaiset osaavat olla läheisiä ja rakastavaisia lähimmäisilleen. Havaintojeni mukaan täällä on suhteellisen yleistä tervehtiä sukulaisia ja ystäviä halauksin ja poskisuudelmin. Rapun ja Villakuoreen ihana isoäiti tekee tätä minullekkin ja se saa oloni aina tervettulleeksi. Saatoin mainita tämän jo aiemmin, mutta aina kun olen Rapun ja Villakuoreen isovanhempien seurassa, oloni on kuin kauan kadoksissa olleella serkulla.

Mutta kun islantilainen käy kauppaan, unohtaa hän kaiken lähimmäisen rakkauden, johon hänet on kasvatettu. Hän astuu viidakkoon, jossa "minä" on tärkein henkilö ja "minän" tarpeet ovat etusijalla. Villit viidakonlait hallitsevat Bónuksen ahtaissa käytävissä ja niinpä islantilainen käyttäytyy sen mukaan. Loppuhuipennuksena on kassalle meno, jossa viimeisen iskun islantilaisen torahampaasta saa kassahenkilö: latoessaan ostoksiaan liukuhihnalle islantilainen rakentaa saaliistaan suuren keon, joka haastaa sekä fysiikan lait, että kassahenkilön kyvykkyyden purkaa kasa ilman sen kaatumista. Onneksi nämä arjensankarit ovat selkeästi koulutettuja ja tällaiseen tottuneita, joten itse henkilökohtaisesti vaikutan varmasti sekä kassahenkilön että kanssaostajien mielestä pöljältä ja itsekeskeiseltä kun pistän omat ostokseni siistiin jonoon viivakoodi viivakoodilukijalaitetta kohti.

Tiistai, tiistai

Taisin unohtaa ihan kokonaan kertoa viime viikon tiistaista! Paskin viikonpäivä ever palkinto kuuluu nimittäin edelleen tiistaille, vaikkakin viime viikolla se oli ihan siedettävä päivä. Olin koko päivän suhteellisen iloinen ja tyytyväinen, mutta illalla töiden jälkeen näin Kuuttin, tarkoituksenamme mennä leffateatteriin katsomaan Instellar. En ollut syönyt mitään, joten päätimme käydä sieppaamassa minulle ranskikset B5-baarin takaosassa olevasta grillistä. Kävelimme pääkatu Laugaveguria pitkin kohti B5:sta ja huomasimme, että poliisiautoja sekä ambulansseja oli paljon liikkeellä. Katselimme katua eteenpäin ja ihmettelimme, savusiko edessäpäin. Ja kyllä, jahka pääsimme tarpeeksi lähelle, pääsimme todistamaan B5:sta ulos puskevaa savua ja poliisit sulkivat kadun juuri nenämme edestä. Perustiistai siis. Lisäksi hukkasin rakkaan täydellisen kokoisen Ruotsista ostetun juomapullon leffateatteriin, jätin sen takkini kanssa paikoilleen Islantilaisten leffateatterien harrastaman leffatauon ajaksi, ja kun palasin paikalleni, pulloni sijaan juomatelineessä oli jonkun pahvinen kokismuki.

Interstellar oli ihan mielenkiintoinen, mutta siinä oli liian suuri juoniaukko lopussa, jotta olisin voinut sanoa nauttineeni siitä. Onneksi leffoissa käyminen (etenkin tiistaisin) on täällä halpaa.

Tämän viikon tiistaina olin vain niin väsynyt, että olo oli paska.

Kielitaidoista

Toissa viikolla mulla oli yksi mieleenpainuvimmista asiakkaista. Tämä kyseinen vanhempi henkilö liihotteli kauppaan sisään pahaa aavistamatta, ja kysyi minulta jostain tuotteesta jotain paikallisella kielellä. En muista, osasinko sopertaa, jotain vastaukseksi, vai sanoinko vain suoraan pahoittelut, mutten puhu kieltä vielä kovin paljoa (islanniksi toki). Tästähän asiakkaani innostui, ja alkoi tenttimään minulta asioita rakkaalla äidinkielellään. Tällaisia henkilöitä saapuu aina välistä kaupalle ja henkilöstä riippuen he ovat enemmän tai vähemmän hauskoja harjoituksia. Aivot mutkalla ja pinnistellen onnistuin joten kuten vastailemaan suurimpaan osaan hänen kysymyksistään edes jotenkin, ja olin itseeni suhteellisen tyytyväinen. Lopussa ennen kaupasta ulos marssimista hän kysyi englanniksi, kauan olen opiskellut kieltä. Kerroin, että kolme viikkoa. Tähän hän iloisesti totesi, että siksi islantini on niin huonoa, toivotti hyvät päivänjatkot ja marssi pois. Toki tämä henkilö ei varmasti tarkoittanut tahalleen lannistaa minua, mutta tuntui kuin minulta olisi vedetty suuresti iloitsemani karkki käsistä.

Joten en olisi voinut olla yhtään enemmän riemuissani, kun sunnuntaina kauppaan tuli pariskunta ostamaan lahjaa ystävälleen ja koska he kysyivät vasta paketointivaiheessa jotain hankalaa, sanoin peruspahoittelut kielitaidon puutteestani vasta silloin. Pariskunnan silmät aukesivat apposen ammolleen ja he kysyivät, kauan olen opiskellut islantia. Tässä vaiheessa vastaus oli jo neljä viikkoa, mutta he vastaanottivat tiedon erittäin ihanasti, he alkoivat innoissaan hehkuttaa kielitaitoani ja sanoivat kuvitelleensa, että olisin opiskellut ainakin puoli vuotta.

Kaikkia ei voi miellyttää, ja pariskunta saattoi ehkä hieman liioitella minua rohkaistakseen, mutta ää haluaisin oppia tän kielen niin äkkiä ku mahdollista! Harmittaa, että en ole täällä kolmea kuukautta kauempaa, enkä usko, että onnistun oppimaan kieltä kovin paljoa tätä syvällisemmin. Uskon, että kaupassa työskentely on samaan aikaan sekä paras että huonoin tapa vahvistaa kielitaitoa. Toisaalta, pääsen kuulemaan joka päivä kun ihmiset puhuvat kieltä, mutta toisaalta, kaikki asiakkaat eivät arvosta sitä, etten osaa puhua islantia, eikä se ole myynnille hyväksi.

Yllättävän moni (vanhempi) islantilainen muuten puhuu ruotsia. Jostain syystä he ovat käyneet siellä asumassa useamman vuoden, monessa tapauksessa he ovat sekä opiskelleet että työskennelleet siellä. Ken ties miksi. Jotenkin karua, kuinka myös minun ruotsi varmentuu täällä, islannin kieli valitettavasti herättää uinuvia ruotsinkielen muistoja sisälläni, valitettavasti siksi, että mieleeni nousevat ruotsin kielen sanat harvoin kääntyvät islannin kieleen, sekä pääsen käyttämään sitä aika usein asiakaspalvelussa.

Bonuskuvituksena Ivana Helsinki-mekko, 

Celena B jonka meinaan ostaa jahka veronpalautukset tulee!

Peltipurkkitehdas

Torstaina oli suuri päivä: kielikoulun valmistujaispäivä. En ole varma, olenko ehtinyt täällä blogissa mainitsemaan, että osallistuin ensimmäisen tason islanninkielen kurssille The Tin Can Factory-nimisessä koulussa. Viimeisenä päivänä oppilaat toivat ruokia ja tarjoamuksia omista maistaan yhteisesti syötäväksi. Minun oli tarkoitus tehdä omenakaurapaistosta ja tuoda se jäätelön tai vanilijakastikkeen kera, mutta vietin turhan huoletonta elämää, enkä ehtinyt leipoa, joten aamulla polkiessani koululle poikkesin ensin ryöstämässä suomikaupalta salmiakkia ja pätkiksiä. Läpi meni.

Huono vastavaloon otetttu kuva, mutta mulla 

oli kiire juosta suihkuun niin en jaksanu ajatella.

Kurssi oli minusta, opettajat puhuivat meille aina mahdollisimman pitkään islantia, jos emme ymmärtäneet, he ensin koettivat selittää asian islanniksi ja vasta viimeisenä vaihtoehtona sanoa asian englanniksi. Tällainen metodi toki vaatii pientä islannin osaamista tai edes ruotsin/norjan/tanskan ymmärrystä, eikä se toiminut kaikille yhtä hyvin. Ensimmäisen tason oppilaat oli jaettu kolmeen ryhmään ja olin havaitsevinani, että se on tehty oppilaan kotimaan ja mahdollisen lähtötason mukaan. Välillä kaikilla ryhmillä oli jotain yhteistä puuhaa, kuten (viimeistä viikkoa lukuunottamatta) joka viikon torstaina jokainen ryhmä kokkasi ruokaa ja tehdyt ruuat jaettiin kaikkien ryhmien kesken ja syötiin yhteisesti. Pari kertaa kävimme myös museoissa.

Olin ryhmässä, jossa oli skandinaavit, minä ja toinen suomalainen sekä pari keskieurooppalaista ynnä pari muuta, joilla oli edellytykset hyvään lähtötasoon (esim. amerikkalainen, jolla oli islantilainen mies). Meillä oli aika korkea taso ja etenkin alussa etenimme nopeaa, uskon, että meidän ryhmää hidasti lähinnä se, että kysyimme liikaa miksi asiat sanotaan kuten ne sanotaan. En sinänsä koe, että olisin ihan älyttömästi tällä kurssilla oppinut, koska olen tottunut orjamaiseen kieliopin ulkoapänttäämiseen kouluissa, mutta The Tin Can Factoryssa opetus tapahtui enemmän vuorovaikutuksen kautta, ja tuloksia on havaittavissa arkielämässä ja se on motivoivaa. Sanavarastoni on laajentunut ja olen varmempi paskan islannin puhuja. Mitä enemmän osaa kieltä, sitä enemmän myös mahdollisuuksia sen käyttöön aukeaa koko ajan. Pidin opetustyylistä, mutta suoraan sanottuna minun kielen oppimistani olisi myös enempi kielioppi ja vähempi pelien pelaaminen auttanut. Pelasimme tosiaan välistä pelejä, joiden avulla opeteltiin aina tietyn sanaryhmän sanoja, muuten tehokas tapa, mutta peliryhmät olivat mielestäni ihan liian isoja, koska aina oli pieni ikuisuus odottelua ennen omaa vuoroa.

Työharjoittelupaikkani reiluina tyyppeinä maksoivat tämän kurssin minulle, ja se laskettiin osaksi työaikaani. Nyt olen kuitenkin sen verran innostunut kielestä, että haluan osallistua taso 2:n kurssille omasta pussistani. Sitä ei myöskään tulla laskemaan enää työaikaan, ja lähempänä joulua aikataulut saattavat käydä rankaksi, sillä kauppa on kaksi viikkoa ennen joulua auki iltakymmeneen saakka, mutta olen valmis riskeeraamaan sen.

Alussa minua kovin suuresti järkyttänyt 39.900,- kruunun (jjotain 250-300 euron väliltä) kurssimaksukin tuntuu mielekkäältä siitä huolimatta, että minun on nostettava opintolainaa voidakseni kattaa sen, mutta täällä eläminen ei olekaan ollut niin kallista mitä pelkäsin, joten se ei haittaa. Olen erittäin hämmentynyt siitä, että joudun nyt vasta nostamaan lisää opintolainaa. Nostin lainaa ennen lähtöä saadakseni takuuvuokran Islannissa katettua, mutta muuhun en oikeastaan sitä ole tänä syksynä käyttänyt. Olen kuitenkin vahingossa päätynyt tilanteeseen, että syön viikon aikana monesti ulkona tai käyn kahvilassa natustamassa jotain ennen työvuoron alkua, koska kielikoulun ja töiden välissä oleva hassu pari tuntia ei ole tarpeeksi pitkä, jotta viitsisin polkaista kotiin. Olen kyllä löytänyt helppoja hyvän hintaisia ruokapaikkoja, joissa käyn usein, mutta en silti koskaan Suomessa ole näin tehnyt. En kyllä pystyis tähän ilman apurahoja, eikä tämä pidemmän päälle ole kannattavaa, mutta koska olen täällä niin lyhyen aikaa, en jaksa välittää niin pienistä elämää suuresti helpottavista menoista. Lisäksi Islannissa on ainakin toistaiseksi minusta halvempaa käydä kaupassa kuin Suomessa. Ruokapaikat ovat helposti kalliimpia, mutta niistäkin pitää osata löytää ne hyvät halvat. Vakiopaikakseni on muodostunut Vegetarian Cafe also known as Garðurinn/Ecstasy's Heart Garden, jossa on joka päivä eri ruoka lounaana, sen saa joko isolta tai pieneltä lautaselta, sekä päivän keitto, joka myöskin tarjoillaan isosta tai pienestä kulhosta. Hinnat ovat minulle sopivia, ravintolakahvila on erittäin lähellä työpaikkaani, eikä tarvitse huolehtia siitä, että onko ruuassa lihaa. Ruoka-annokset voisivat ehkä olla hieman suurempia, koska tällainen ahmatti syö sekä ison että pienen lautasellisen ruokaa erittäin nopeasti ja siitä jää hieman nälkäinen olo. Keittoannokset sen sijaan ovat mahtavia ja juuri sopivia.

Herkullinen pieni annos, iso annos ei kyllä ollut paljoa isompi.

Palatakseni kielikurssiaiheeseen, toisen tason kurssilla pitäisi olla kielioppia. Toivon näin, koska nyt sitten itse maksan sen. Valitettavasti kaikki eivät ensimmäiseltä kurssilta jatka kakkoskurssille, mielenkiinnolla odotan, mikä muiden ryhmien jatkoprosentti on. Mutta opetustyyli oli varmasti sellainen, joka ajaa ihmiset pois, mikäli se ei sopinut heille. Yksi ryhmäläisemme oli Bulgariasta, hän oli asunut Islannissa jo jonkin aikaa, mutta sanoi, ettei koe oppineensa tarpeeksi tällä kielikurssilla, jotta jatkaisi samassa paikassa. Hän aikoo kokeilla jotain toista koulua tosin. Ja hänestä olen varma, että kyse ei ole epämotivoituneesta opiskelijasta, joka syyttää koulua omasta oppimattomuudestaan, sillä hän kulki kaiken maailman ilmaisilla kielenharjoitustapahtumissa kielikurssin ollessa käynnissä ja hän osti kirjoja ja oikeasti luki niitä. Hän olisi tarvinut sen, että opettaja olisi selittänyt kaiken myös englanniksi.

Opeteltiin yhen ruottalaisen kans "Ekki sól i hjarta..."

Toivottavasti mulla nyt käy hyvin, ja kakkoskurssin opettaja on hyvä ja kiva, koska kaikki opettajat eivät vakuuttaneet minua (tiän, ettei ekan kurssin ope vedä näitä jatkokursseja ollenkaan). Toivottavasti meillä myös on lisää kielioppia.

Kokemus uimahalleilta

En enää jaksanut odottaa täydellistä parantumista, vaan päätin seksikkäästä yrjöyskästäni huolimatta mennä testaamaan uimahallin. Lähin uimahalli on ehkä noin puolen kilometrin päässä kämpiltä, ja sinne oli yllättävän helppo löytää, kiitos osittain uimahalliliikennemerkkien. Uimahallin tiskin takana oleva nainen kysyi minulta ystävällisesti, tiesinkö, kuinka toimia. Vastasin kieltävästi ja hän kehoitti lukemaan englanninkieliset ohjeet uimahallin perusasioista, mutta painotti, että suihkuun on mentävä alasti ennen altaille menoa. Muuten muutoin niin iloiset ja ihanat mummot alkaa huutamaan. Näillä saatesanoilla lähdin hipsimään pukuhuoneille ja suihkuun, en törmännyt iloisiin tai vihaisiin mummoihin.

Suihkutiloista altaille päin käveltäessä sain vielä muistutuskylttejä suihkussa käynnistä. Ulos astuessa yhden asteen pakkanen oli henkeäsalpaavan pureva, ja pakokauhuisena bongasin lähimmät rappuset altaaseen ja ryntäsin sinne. Jos joku ei ole aiheen kanssa tuttu, Islannissa suurin osa uimahalleista on tosiaan ulkosalla. Ei siis pelkästään Blue Lagoon-kylpylä, vaan kaikki perusperttien ja muiden kaupunkilaisten käyttämät uimahallit. Aluksi höyryävä vesi ei tuntunut lähellekään tarpeeksi lämpimältä ja henkeä haukkoen aloin uida 25 metrin pituista allasta päästä päähän. Ajatus kilometrin uimisesta tuntui kuvottavalta, olosuhteiden lisäksi myös siksi, että olin syönyt vasta sekä viime uintikerrasta oli ehtinyt vierähtää jo reilu kuukausi. Hetken aikaa höyryävässä vedessä pulikoituani aloin kuitenkin tottua lämpöön ja lopulta polskiminen oli varsin mieluisaa. Jouduin vaihtamaan rataa kun koululaiset tulivat uimaan, ja tämä oli lähempänä isompaa allaskokonaisuutta, joten vesi oli välillä reilusti lämpimämpää ja kylmempää kuin aikaisemmin, ja totesin, että kuumemmassa vedessä on ikävämpi uida.

Altailla oli aika tyhjää kun menin sinne puoli 4 aikoihin, neljän jälkeen ihmisiä alkoi pukkaamaan enemmän, joten olin tyytyväinen, että olin ohjelmani loppusuoralla. Koululaisten vuoksi vain kaksi rataa oli yleisessä käytössä, joten tapahtui suurin uimahallipainajaiseni (jonka lähes poikkeuksetta kohtaan aina Suomessa): muita ihmisiä tuli SAMALLE RADALLE. Koska mulla oli enää pari kertaa päästä päähän jäljellä, pakottauduin kestämään tämän epämiellyttävän tilanteen, mutta hämmästyksekseni osa ihmisistä vain ui kuntoaltaan läpi päästäkseen kuumille altaille. Ainoastaan yksi tulokas jäi radalle minun jälkeeni.

Kun sain ns. tylsän osuuden hoidettua alta, oli aika mennä testaamaan kuumat altaa. Pohjustukseksi: olen viileiden suihkujen ystävä, joka joskus nostaa suihkun lämpötilaa jopa melkein 30 asteeseen, mutta yleensä pysyn reilusti alle 25. Menin ensin 36-38 asteiseen altaaseen, joka tuntui kärventävän lämpimältä. Pakottauduin kuitenkin olemaan menettämättä kasvojani ja tyynesti kävelin istumaan muiden ihmisten joukkoon tehtyäni muutaman harha-askeleen lasten puolta kohti. Lämpö tuntui tukahduttavalta, mutta päätin istua alas hetkeksi. Onneksi siihenkin tottui pian, ja sitten se oli ihan mukavaa, kai? Naamani ehkä paljasti, etten ollut ihan sinut tämän altaan kanssa, parhaani mukaan koetin hengata mahdollismman välinpitämättömän viileästi yksikseni. Tämän jälkeen testissä oli 38-40 asteinen allas, joka oli huomattavasti ensimmäistä lämmintä allasta pienempi, mutta ehkä koska aste-ero oli niin pieni, en havainnut mitään sen suurempia tuntemuksia itsessäni. Jätin kylmäaltaan välistä ja menin höyrysaunaan, joka kulki "steam bath" nimellä. Tämä oli suoraan sanottuna iso pettymys, mutta kai se oli parempi kuin ei mitään. Hallilla olisi ollut myös "oikea" sauna, mutta se olisi maksanut ylimääräistä, joten en tällä kertaa raaskinut sitä ottaa. Onnistuin myös polttamaan jalkani höyrysaunan kivisellä lattialla, osittain typeryyttäni, mutta osittain myös koska lattialla ei ollut mitään kunnon kävelypuita, vaan jotkin pienet joogamaton tapaiset asiat, toisistaan kauas sijoitettuina.

Suurin osa ihmisistä tosiaan meni suoraan lämpimille altaille, ja jotain ihmisiä en ollut edes nähnyt ennen niille saapumistani. Islantilaiset tykkää vissiin aika paljon pelkästään lillumisesta. Kuuttikin mainitsi, ettei hän koskaan edes astu pitkiin altaisiin, ovathan ne niin kylmiä ja kaikkea!

Kaikkien näiden lämminaltaiden ja höyrysaunan jälkeen oloni oli turta, eikä pakkanen purrut. Laahustin takaisin sisätiloihin. Sanoisin, että oli mu ka vaaa. Ja pukuhuoneessa oli ilmaiset hiustenkuivaajat, mitä ei aina Suomen uimahalleissa ole maksullisenakaan! En tosin tiedä, onko näin kaikissa uimahalleissa, mutta ainakin Vesturbæjarlaugissa ne olivat ilmaiset. Uimahalli ei ollut sisältä eikä ulkoa kovin kummoisen näköinen, mutta ihan asiansa ajoi. Aino suosittelee! 600 kruunua maksoi tämä ilo, pivon mukaan tämä on 4 euroa.