Työnhakuja

Koska mulla on täällä ihan parhaat pomot, sain jatkaa työharjoittelupaikalla osa-aikaisena, mutta muitakin töitä on löydettävä, jotta selviän taloudellisesti. Tartuin työnhakuhaasteeseeni aika laiskasti ja alussa aikaa vei cv:n rakentaminen englanniksi, mikä osoittautui yllättävän haastavaksi. Kuten myös oikean fontin valitseminen. Alussa koetin myös hieman rauhoittua ja rentoutua kaiken kiireisyyden ja hälinän jälkeen, mutta tarpeeksi kauan rauhoituttuani tajusin, etten saanut rentouduttua, koska alitajuisesti stressasin raha-asioita koko ajan. Olin toki laskeskellut, että pärjään helmikuun suht helposti osa-aikaisena ja lopuilla säästöillä, mutta aika tiukasti. Icelandairin lentotarjousten mentyä huomasin, kuinka lentolippujen hinnat nousivat silmissä ja oli pakko ostaa paluuliputkin Islantiin, vaikkei siihen oikeastaan olisi vielä ollutkaan varaa.

Viime viikon keskiviikkona sain viimein raahattua itseni kirjastoon tulostamaan pinkan cv:tä jaeltavaksi, en ollut 100% tyytyväinen luomukseeni, mutta päätin, että oli jo aika lähteä kulkemaan ja etsimään töitä. Olin kuullut monelta taholta, että Islannissa on parempi vain mennä suoraan kyselemään töitä paikan päältä, moniakaan työpaikkoja ei mainosteta julkisesti. Käväisin kotona kahvilla ja vaihdoin vaaleanturkoosin takkini aikuismaisempaan ja paremmin tummaan islantilaistyyliin sopivampaan takkiin ja lähdin kierrokselle. Päätin aloittaa kotiani lähimmästä hotellista ja olin jo luonut mielessäni mitä parhaimman kaavan töiden kyselylle: ensin tervehdys islanniksi, sitten kysyminen saanko puhua englantia ja sitten töiden kysely. Ajattelin, että näin osoittaisin olevani mitä hurmaavin ulkomaalainen, joka osaa hieman islantia ja yrittää puhua sitä. Taktiikkani toimi, silla parissa paikassa kysyin töitä ulkomaalaisilta henkilöiltä ja he olivat ihan päästä pyörällään islannin kielen taidoistani ja niissä paikoissa, missä kysyin töitä islantilaisilta, he olivat silminnähden yllättyneitä kun pyysin saada puhua englantia. Näin paljon voimme siis vakuuttaa ihmisiä kahdella lauseella. Paljastankin ne ja niiden lausumisen teille kaikille mahdollisille Islannin matkaajille, niin voitte vakuuttaa kaikki islannin kielen taidoillanne:

Góðan daginn = Hyvää päivää
Helpointa lausua seuraavalla tavalla: KONTAIJINN

Má ég tala ensku? = Saanko puhua englantia?
Helpointa vain maukua: mau je tala ensku

Jos joku olisi sanonut minulle, ettei valitettavasti osaa puhua englantia, olisin ehkä juuri ja juuri osannut sanoa etsiväni töitä, mutta sen pidemmälle ei islannin kielen taidoillani olisi edetty. Mitä ilmeisimmin nämä kaksi lausetta olivat siis mitä helpoin tapa vakuuttaa kaikki, sillä suurin osa täällä olevista ihmisistä kuitenkin puhuu englantia, etenkin keskustan hotelleissa, kaupoissa ja rafloissa.

Kävin varmaan hieman yli viidessä hotellissa, ja kaupassa, koetin hieman valikoida, etten menisi harjoittelupaikkani kanssa epäsuorasti kilpaileville puodeille töihin. Päästyäni pääkadulle koetin tähystää otollisen näköisiä paikkoja ja kävelinkin pitkän matkan pysähtymättä mihinkään. Erään lompakolleni liian kalliin näköisen ranskalais-islantilaisen paikan ohittaessani, tajusin käveleväni monien paikkojen ohi, koska niin teen silloin kun etsin ruokapaikkaa tai olen itse ostoksilla. Tunsin pienen turhautumisen omasta nirsoudestani ja päätin kääntyä takaisin ja jatkaa vähemmän valikoivana, koska kuka tietää vaikka juuri olisin kävellyt tilaisuuteni ohi. Astuin ranskalais-islantilaiseen paikkaan sisälle ja jo tottumaani tapaan mau'uttua tiskin takana oleva mies kysyi oliko minulla cv:tä mukana. Vastasin myöntävästi ja mies viittoi minut yläkertaan ja esittäytyi paikan toiseksi omistajaksi. Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet, että tulen viikonloppuna kokeilemaan perjantaina ja lauantaina, miten sovin ympäristöön ja miten työ sopii minulle. 

Kävelin paikalta aika typertyneen iloisena pois, sillä vaikka olin odottanut suhteellisen nopeita tuloksia työnhaulta, en ollut odottanut, että saan jo ensimmäisenä kiertelypäivänäni mahdollisuuden. Monesta paikasta oltiin sanottu, että työntarvetta varmasti on, mutta vasta kuukauden parin päästä lähempänä kesäsesonkia. En edes ollut varma, oliko paikka johon olin hakenut, baari vai ravintola, saatikka mikä sen NIMI on.

Kävinkin sitten perjantaina ja lauantaina paikan päällä. Sain selville monia asioita: paikka on ravintola, suurin osa asiakkaista oli turisteja ja ainakin työvuorojeni aikana henkilökunta oli suurimmaksi osaksi ulkomaalaisia. Pidin paikasta kovin ja työkaverit vaikuttivat mukavilta. Sen mukaan myös mitä juttelin muiden tarjoilijoiden kanssa, työpaikka on suhteellisen joustava, mutta edellyttää sitä myös työntekijöiltään. Sovimme keskiviikkona paikan omistajan kanssa, että tulen kahdeksi päiväksi kokeilemaan ja katsotaan sitten tulevaisuutta. Hän oli hieman epävarma minusta, koska ravintolakokemukseni oli viiden vuoden takainen. Koska hän ei kuitenkaan ollut lauantaina illalla paikalla, en nyt ole varma saanko jatkaa vai en. Jos heistä ei kuulu mitään, menen käymään paikan päällä kysymässä, jotta saan edes harjoittelupalkan viikonlopulta. Tottakai sinänsä toivon, että saan jatkaa, mutta paikka vaikutti sen verran hektiseltä, että pakko myöntää, etten älyttömästi pettyisi, jos he nyt jostain syystä olisivat todenneet minut epäsopivaksi. Omistaja kuitenkin lupasi maksaa minulle kokeilusta joka tapauksessa ja siellä oli sen verran ulkomaalaisia töissä, että ehkä hieman turhan sinisilmäisesti haluan uskoa parasta.

Jatkoa seuraa jahka tiedän enemmän.

Islanninkielinen mökkiviikonloppu

Tämä tapahtui tammikuun alussa, en vain saanut kirjoitettua merkintää valmiiksi tätä ennen.

En ollut matkustanut Reykjavíkin ulkopuolelle ollenkaan, joten kun Kuutti kutsui minut kavereidensa kanssa viettämään mökkiviikonloppua, joka onnistuisi helpoin järjestelyin, innostuin niin paljon, että pyysin jopa työvuoron siirtoa. Mökki oli parin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista, varsin naurettavan muotoisen järven rannalla.

Parhaimmillaan kilometrin leveä, 15 kilometriä pitkä järvi, Skorradalsvatn!

Matkalla mökille ajoimme viisi kilometriä pitkän tunnelin läpi, joka meni meren alla. Ilmastointi pistettiin tunnelin ajaksi pois päältä, koska tunnelin ilma oli kuivaa ja pahan hajuista. Tunnelin alituksesta piti maksaa 1000 kruunun maksu, jolla kuulemma alunperin katettiin tunnelin rakennus, mutta Kuutin mukaan silta on jo maksettu aikoja sitten, ja alitusmaksu on jotenkin "unohtunut" lopettaa. Toivottavasti rahoja käytetään sitten edes sen huoltoon.

Hämmästyksekseni Kuutin kaverin Lunnin vanhempien mökki ei ollut järven rannassa, kuten olin kuvitellut, vaan pienen vuoren rinteessä. Auto jätettiin parkkiin tien varteen ja mökille piti kavuta pitkähköt portaat. En ole koskaan käynyt alpeilla, mutta jotenkin mökki ympäristöineen toi minulle mieleen minialpit, enkä ollut ainoa seurueestamme, joka oli tätä mieltä. Aina kun olimme portaiden juurella oli sen verran pimeä, etten saanut kivaa kuvaa rinteestä ja mökeistä siinä, eikä itsensä mökin luona päässyt rinteen takia kovin kauas mökistä, jotta olisi saanut mökkiä paremmin hahmottavaa kuvaa.

Terassilta järvelle päin otettu kuva.

Mökki erosi suomalaisista mökeistä aika selkeästi sillä, ettei siellä ollut saunaa. Ja sen omistaja harrasti metsästystä ja jonkinlaista luonnon läheisyys-teemaa, mikä näkyi sisustuksessa aika vahvasti. Verhotangoissa roikkui muutama hillerin turkis, siellä täällä oli pari täytettyä lintua, joka puolella lojui lampaan turkiksia. Takaoven yläpuolella prameili poron pää, joka kuulemma on aina varustautunut kauden mukaisesti, käyntimme aikaan sillä oli vielä joulukuusen koristeita sarvissaan ja kesällä sillä kuulemma tapaa olla aurinkolasit. Keksimme Kuutin kanssa mökillä ollessamme leikin, joka sai nimekseen Murder Count. Laskimme kuinka monta kuollutta eläintä löysimme mökiltä, ainoa ehto oli se, että eläimen piti olla selkeästi oma yksilönsä, ei liitettävänä johonkin toiseen jäännökseen, jottei samaa eläintä laskettaisi kahdesti. Löysimme ensimmäisen viiden minuutin aikana lähemmäs kymmenen eläintä, myöhemmin lisäilimme numeroita aina niitä hoksatessamme. Lopullinen luku taisi olla 14, mutta en usko, että löysimme kaikkia, meillä jäi osa mökin huoneista kokonaan tutkimatta.

Vaikka itse mökki oli hieman erilainen kuin suomalaiset vastineensa, islantilaiset nuoret olivat kuitenkin samanlaisia mökkeilijöitä kuin suomalaiset. Mukana oli mässyä ja alkoholia. Tapasin Kuutin kavereita ensimmäistä kertaa, matkasimme mökille Lunnin ja Naalin kanssa, myöhemmin seuraamme liittyi vielä pariskunta, joihin en päässyt oikein tutustumaan, sillä he tulivat myöhään illalla ja lähtivät aikaisin aamulla ja niin, kaikki tosiaan puhuivat lähes koko ajan islantia. Pariskunta koetti vaihtaa kieltä englanniksi, mutta valitettavasti ihmisillä oli kovin huono muisti ja kun olin kysynyt kaikki peruskysymykset en oikein tiennyt mistä puhua heille. Ymmärsin parhaimmillani lähes kaiken mitä puhuttiin islanniksi, mutta pahimmillani en ymmärtänyt mitään. Osittain saanen syyttää tästä itseäni, sillä ilmaisin alussa ymmärtäväni islantia jonkin verran, Kuutti ja Lunni puhuivat huonejärjestyksestä islanniksi ja kommentoin tähän englanniksi. Kuutti puhui minulle kohteliaasti aina englantia, ja kertoi silloin tällöin mistä he puhuivat, mutta onko mitään raivostuttavampaa kuin saada käännös keskustelun aiheesta. Monesti olin ymmärtänyt sen itse, mutta koska islannin ymmärtäminen on minulle vielä aika raskasta ja hidasta, ei minulla ole minkäänlaisia mahdollisuuksia kommentoida syvempää puheenaihetta millään kielellä tarpeeksi nopeaa. Joten suurimman osan ajasta keskityin kuuntelemaan ja kiroamaan poikia mitä kylmimpiin paikkoihin. Lisäksi aloin näytellä hieman tyhmää, jotta he tajuaisivat, etten puhu kieltä, maltoin mieleni ja annoin Kuutin kääntää minulle asioita englanniksi, mutta millään ei tuntunut olevan vaikutusta. Suurimmaksi osaksi minulla oli aika hauskaa mökillä, mutta kieliasia oli hankala. Koska olin kuitenkin Kuutin avecina siellä, en kokenut, että minulla olisi ollut kovin suurta oikeutta alkaa vaatimaan kaikkia puhumaan englantia vaikka väkisin. Olisi varmaan ollut kaikille osapuolille helpompaa, mikäli olisin tavannut Kuutin kaverit joskus aikaisemmin ilman koko viikonlopun pituisia paineita mökillä. Toivon kuitenkin sydämeni pohjasta, että kaikki ujot englannin puhujat matkustavat joskus ulkomaille, joutuvat kotibileisiin tai jonnekin, missä ihmiset puhuvat heille vierasta kieltä äidinkielenään, eivätkä suostu tai muista puhua englantia. Kuten ehkä tekstistäni välittyy, olin aika raivoissani tästä, koska koen, että aina Suomessa kun olen ollut seurueessa, jossa on ulkomaalaisia, olen tehnyt parhaani pitääkseni keskustelukielen englannissa, joten tottakai koen, etten ole "ansainnut" tätä.

Jääkarhu sattui väärälle rannalle.

Maanantaina toverini Suomesta, Varis, rantautui Suomeen ja menimme illalla ulos kiertelemään pimeässä keskustassa. Sattumalta törmäsimme eräässä baarissa Kuuttiin ja hänen kaveriinsa Poroon, ja seurueemme yhdistyivät. Poronkin oli ollut alunperin tarkoitus tulla mökille, mutta hän oli töiden vuoksi estynyt. Hänellä oli mitä vahvin Islannin aksentti, mutta positiiviseksi yllätyksekseni hän puhui englantia ilman minkäänlaista ujostelua. Olin jo ehtinyt tuomita kaikki Kuutin kaverit moukiksi, mutta Poro oli ihastuttava ja osoitti, ettei näin ollutkaan. Ja Lunnia ja Naaliakin luultavasti vain ujostutti. Kai.

Praise it

Pahoittelut hiljaisuudesta. Harjoitteluni on nyt virallisesti ohi, ja lensin toissaviikolla Suomeen. Matkan alku sujui aikataulutetussa suorittamisessa Etelä-Suomessa, sillä vein (ainakin melkein) kaikki tavarani vanhoista kämpistä muiden hoiteista vanhempieni luokse Pohjois-Suomeen. En ole tainnut vielä täällä blogissa kertoa, mutta päätin pistää opinnot paussille ja jatkaa Islannissa oleskelua mahdollisuuksien mukaan syyslukukauden alkuun saakka. Päätin tämän jo hyvissä ajoin ennen joulua, mutta ajatus tuntui hullun surrealistiselta, joten en ole sitä blogissa viitsinyt heti kertoa. Kolmen kuukauden keissin pidentäminen 11 kuukaudeksi ei tunnu idealta, joka on soveliasta lyödä lukkoon kahvikupillisen aikana. Se taisi olla marraskuun loppu, kun olin kahvilla kirjakaupan yläkerrassa, odottamassa työvuoroni alkamista, ja pohdin kuinka kovasti olin viihtynyt Reykjavíkissa, ja mietin surkeana, kuinka puolet ajastani täällä on jo ohi. Halu jäädä tänne tuntui vahvana, ja yhtäkkiä tajusin, ettei mikään estä minua tekemästä niin. Oikeastihan minun ei vielä kuuluisi opintosuunnitelman mukaan olla harjoittelussa, luokkatoverini ovat Suomessa tehneet jo vaikka ja mitä sillä aikaa kun minä olen ollut täällä, joten toisen vuosikurssin aloittaminen alusta on helpompaa minulle itselleni sekä opettajille.

Suomessa pääsin nauttimaan aluksi Lahden lämpimästä sade-loskakelistä, mutta koska Reykjavíkissä oli ennen lähtöäni ollut aika viileää, nautin siitä. Päästyäni kotiseuduille Tornioon pääsin nauttimaan 20 asteen pakkasista. Oli mukava päästä välistä käymään Suomessa, sillä joitain asioita oli ehtinyt tulla ikävä. Suomessa pääsinkin sitten toteamaan, ettei ikävöimäni asiat niin ihmeellisiä kuitenkaan olleet. Kuten suomalainen kahvi. Alussa kun saavuin Reykjavíkiin, kahvi tuntui kaikista hankalimmalta asialta sopeutumisessa. Missään minulle oleellisessa paikassa ei ollut kahvinkeitintä, kuten asunnollamme oli käytössä pressopannu, jonka haltuun saaminen otti minulta aikansa, ja onnistuin tietämättäni ostamaan varmaan pahimman makuista kahvia mitä tästä maasta saa. Tyhmänä en myöskään tajunnut ottaa kahviloissa normaalia kahvia, vaan kahviin maidon kanssa kiintyneenä tilasin aluksi aina cafe latten, mikä ei ainakaan omille makuhermoilleni tuo haluttua makua. Islannissa oloni aikana olin kuitenkin näköjään löytänyt paremmille kahviapajille, oppinut käyttämään erilaisia pressopannuja ja hitaasti valutettavia keittimiä (en tiedä termiä tälle keittimelle!) sillä ei se kahvi Suomen rajojen sisällä paremmalle maistunutkaan. Eivätkä kauan kaipaamani Bravo-sipsitkään olleet niin hyviä mitä muistelin (en ole kovin ihastunut Suomeenkin rantautuneisiin Lays-sipseihin, jotka vaikuttavat yleensä halvimmilta ja joita yleensä on joka kaupassa saatavilla). Viinikään ei ehkä ollut niin halpaa, kuin muistelin, mutta huomattavasti halvempaa kuin Islannissa kuitenkin.

Parasta materialistista antia matkalta oli päästä kaikkien niiden vaatteiden kimppuun, jotka eivät olleet mahtuneet tulomatkalla mukaan. Lähdin Islannista aika lailla tyhjän matkalaukun kanssa ja takaisin tullessa koeteltiin painorajoja jälleen. Jonkin verran minulla on vaatteita, jotka meinaan heittää pois ja toivon mukaan raskaammat talvivaatteet voin jättää kotiin kun menen toukokuussa käymään siskoni valmistujaisissa.

Nyt olen siis lauantaista saakka ollut takaisin Islannissa, joka tuntuu Tornion pakkasten jälkeen harvinaisen lämpimältä tuulineen kaikkineen. Armoton työnhaku pitäisi saada alkamaan, sillä muuten joudun muuttamaan ympäri vuorokauden auki olevaan 10-11-kauppaan siksi aikaa, että toukokuussa koittaa lento Suomeen. Icelandairilla oli hyvä tarjous Suomen lennoista, joten ostin menolipun jo nyt.

Oli muuten surkuhupaisaa huomata, että perusjaaritteluni Islannissa "In Finland we..." muuttui Suomessa selostukseksi Islannin tavoista ja ihmeellisyyksistä. Olen selkeästi kulttuurien välisen sivistämisen lähettiläs.

Prikið - hangover edition

Kaikki kämppikseni viettivät joulun ajan ulkomailla, mikä selkeästi sekoitti Rapun ja Villakuoreen pään siitä, kenen siivousvuoro on, joten asunto on aika karseassa kunnossa. Emme Talitintin kanssa ole kovin innoissamme siitä, että saamme koko ajan olla motkottamassa siivouksesta, joten olemme hiljaisina koettaneet kestää uskoen, että jossain vaiheessa veljesten on pakko itsekin havahtua siivoustarpeeseen.

Kuluneella viikolla on tullut käytyä keskustassa turhan monena iltana, ja olo oli tänä aamuna sen mukainen. Kaikki tarpeellisimmat astiat olivat keittiössä jonkun muun jäljiltä likaisina, joten päätin lähteä ajoissa keskustaan hakemaan jotain ruoka-apua olotilaan ennen töitä. Ennen kuin astuin langattoman nettimme ulkopuolelle, pistin kämppämme facebook-keskusteluun kysymyksen, kenen siivousvuoro on meneillään.

Morgunblaðið julkaisi kuin minua ajatellen artikkelin, mistä löytää kasvispikaruokaa, joten päätin kokeilla jotain artikkelin vinkkauksista. Päädyin kokeilemaan Prikiðiä, se on erittäin söpön näköinen paikka työmatkani varrella, jossa minulla on ollut muutenkin tarkoituksena käydä, ja menun mukaan kaikki burgerit sai myös kasvisversiona.

Iloisena ja toiveikkaana tallustin paikalle ja vietin vielä pitkän hetken tutkien menua. Unohdin ottaa kuvia, mutta kyseinen ravintola/baari on punainen puutalo, sisustus on tunnelmallinen niin kuin kaikissa mainitsemisen arvoisissa paikoissa Reykjavíkissä, voin niin kuvitella, että siellä kuvattaisiin elokuva, jota tähdittäisi vanha kyyninen islantilainen mies, joka istuisi baarin lämmössä brennviniään juoden rock'n rollin soidessa. Joten kun vihdoin kaiken tunnelmoinnin jälkeen tilasin valkosipulihampurilaisen kasvisversiona vain kuullakseni, että kasvispihvit ovat loppu, pettymys oli suuri. Onneksi olen kuitenkin tällainen valekasvissyöjä, joten pystyin ottamaan kalahampparin.

Otin annoksen mukaan ja menin työpaikan takahuoneeseen syömään, ja analysoin annostani tarkkaan. Ehkä juurikin artikkelista johtuen kasvispihvit olivat loppu? Ken tietää, mutta artikkelissa ylistetyt ranskalaiset olivat huonoimmat ranskikset, mitä muistan Islannissa syöneeni. Hampurilainen itsessään oli erittäin hyvä, vaikkakin kala maistui aika teolliselta. Menen ehkä joskus uudestaan kokeilemaan, josko kasvispihviä saa, eikä kalahampparikaan paha ollut, mutta ehkä liian suurista odotuksista johtuen annos oli hieman pettymys.

Lisäksi, pakkausmuotoilun opiskelijana pakko hieman tästäkin motkottaa: onko tämä paras takeaway-pakkaus, mihin Prikið pystyy?? Pussi, jonka sain kantoavuksi, on ihan perusroskapussirullasta. Brändäys kuntoon pliis.

Iloiset pyhäpäivät kaikille

Pahoittelut blogissa vallinneesta hiljaisuudesta, joulukuu oli erittäin kiireinen kuukausi. Osallistuin The Tin Can Factoryn toiselle kielikurssille, jota ei laskettu työaikaan, joten se ja työt pitivät minut jo lähtökohtaisesti kiireisenä, mutta lisäksi pari kaveria ja vanhempani kävivät visiitillä joulukuussa. Oli ihana nähdä tuttuja ihmisiä, joille pystyi puhumaan luontevasti suomeksi, mutta hieman jäi harmittamaan, etten ehtinyt turisteilemaan seikkailijoiden kanssa niin paljoa, kuin olisin halunnut. Äitin ja isän kanssa kävin Kansallismuseossa, se oli toinen visiittini tähän islannin syntyjä ja kulttuuriperinteitä avartavaan museoon. Ensi kerralla kun menen sinne, lähden kiertämään museota loppupäästä, sillä tämä oli jo toinen visiittini kyseiseen paikkaan, mutten taaskaan museon pienuudesta huolimatta ehtinyt kiertää näyttelyä kokonaan läpi.

Kansallismuseossa kuvattua: joulukuusia 1900-luvun alusta, numero 2 on 1924 vuodelta. 

Mitä lähemmäs aattoiltaa käytiin, sitä kiireisempää oli kaupalla ja viikkoa ennen sulkemista kymmeneen saakka illalla auki. Jouluviikolla aloin huomata islantilaisten keskuudessa ilta-aikaan painottuvan shoppailun trendin, johon kuului kaljan tai muutaman nauttiminen ostosten välissä. Islantilaiset selkeästi myös jättivät ostosten tekemisen viime tippaan. Aatonaattona islantilaisilla on perinteenä mennä töiden jälkeen muutamalle kaljalle keskustaan ja käydä ostamassa viimeiset joululahjat. Olosuhteiden pakosta ja laiskuuttani jätin yhden lahjan ostamisen aatonaatolle, ja toivon, etten joudu vastaavaan tilanteeseen enää koskaan. Olin menossa saaren ainoaan nörttikauppa Nexukseen, joka on noin kilometrin päässä kaupalta, mutta minulta vei varmaan kaksi kertaa normaalia kauemmin kävellä sinne saakka, koska ihmisiä oli niin paljon ulkona. Sain kuitenkin haluamani aika kivuttomasti.

Koetan ehtiä lähiaikoina kirjoittaa paremmin, keskityn nyt toipumaan kiireisistä ajoista.

Aina valppaana

Terveiset lumisesta Reykjavíkista! Aion kuitenkin jakaa teille asian, joka tapahtui ehkä noin kuukausi sitten kun ilmassa oli vain marraskuun kirpeyttä.

Olin lähdössä kielikoululle, perusaamulagista johtuen hieman myöhässä (en tajua mihin aikaan minun pitäisi herätä, mitä enemmän varaan aikaa aamulagille, sitä enemmän olen myöhässä). Kun lopulta sain itseni ulos ovesta lähdin silmät ristissä kipittämään pikavauhtia koulua kohti. En ehtinyt kuitenkaan kuin parinkymmenen metrin päähän ovesta, kun tajusin, että kuulen oudon potpotuksen, jollaista en ole kuullut varmaan lähemmäs vuosikymmeneen muualta kuin youtubesta. Ääni sai minut kääntymään ja kävelemään takaisinpäin, ja kyllä, naapuritalon pihalla oli kanajengi irrallaan.

Kuvani olivat aika huonoja, joten tätä on säädetty aika paljon, 

jotta kanat varmasti erottuvat.

Tilanne oli hyvin surrealistinen, sillä asuinalueemme voidaan laskea keskusta-alueeseen, eikä lähimailla ole tietääkseni minkäänlaista maatilatoimintaa, toki joillain taloilla on pientä pihaa lähellämme, mutta en ole nähnyt minkäänlaista paikkaa, missä nämä kanat mahdollisesti saattaisivat asustaa. Väsyneenä ja typertyneenä en tajunnut tehdä mitään muuta kuin napsaista pari kuvaa ja jatkaa matkaa koululle. Myöhemmin vielä varmistin asian Rapulta ja hänestäkin tämä oli erittäin outo tapaus.

Viime viikolla valmistautuessani kouluun, kuulin avoimesta ikkunastani kanojen kotkotuksen jälleen. Teoriani on, että Vestubæria pitää hallussaan jonkinlainen kanaklaani.

EDIT:

Ai niin unohin, että mun piti kysellä, tiättekö muita aktiivisia blogeja Islannista suomeksi? Ennen omaa Islantiin tuloa koetin löytää kaikki mahdolliset blogit ja lukea niitä, mutta tämä osoittautui haastavaksi. Löysin lähinnä kuolleita/lopetettuja blogeja. Ajattelin olla ajattelevainen, ja pistää omaan blogiin linkkejä muihin aktiivisiin Islanti-blogeihin, joten jos teillä on jotain blogeja tiedossa, arvostaisin niiden jakamista! :)

Kohtelias yhteiskunta

Ensinnä haluan ilmaista riemuni Suomen eduskunnan äänestystuloksesta tasa-arvoisesta avioliittolaista. Vielä on pitkä matka edessä kohti parempaa maailmaa, mutta nyt otimme huomionarvoisen askeleen. Kiitos, Suomi! Enää minun ei tarvitse hävetä joka kerta kun puhun sinusta ulkomaalaisille. Vaikkakin äänestys oli harmillisen tiukka, paljon hyvää mahtui tapahtumaan kokonaisuudessaan.

Verrattuna suomalaisiin, Islantilaiset osaavat olla läheisiä ja rakastavaisia lähimmäisilleen. Havaintojeni mukaan täällä on suhteellisen yleistä tervehtiä sukulaisia ja ystäviä halauksin ja poskisuudelmin. Rapun ja Villakuoreen ihana isoäiti tekee tätä minullekkin ja se saa oloni aina tervettulleeksi. Saatoin mainita tämän jo aiemmin, mutta aina kun olen Rapun ja Villakuoreen isovanhempien seurassa, oloni on kuin kauan kadoksissa olleella serkulla.

Mutta kun islantilainen käy kauppaan, unohtaa hän kaiken lähimmäisen rakkauden, johon hänet on kasvatettu. Hän astuu viidakkoon, jossa "minä" on tärkein henkilö ja "minän" tarpeet ovat etusijalla. Villit viidakonlait hallitsevat Bónuksen ahtaissa käytävissä ja niinpä islantilainen käyttäytyy sen mukaan. Loppuhuipennuksena on kassalle meno, jossa viimeisen iskun islantilaisen torahampaasta saa kassahenkilö: latoessaan ostoksiaan liukuhihnalle islantilainen rakentaa saaliistaan suuren keon, joka haastaa sekä fysiikan lait, että kassahenkilön kyvykkyyden purkaa kasa ilman sen kaatumista. Onneksi nämä arjensankarit ovat selkeästi koulutettuja ja tällaiseen tottuneita, joten itse henkilökohtaisesti vaikutan varmasti sekä kassahenkilön että kanssaostajien mielestä pöljältä ja itsekeskeiseltä kun pistän omat ostokseni siistiin jonoon viivakoodi viivakoodilukijalaitetta kohti.